Wednesday, November 27, 2019

Kesken

Vuoto ja kivut alkoi lähes yllättäen. Olin ottanut osastolla neljä pilleriä ja tein vielä puoli tuntia töitä läppärin kans sairaalan sängystä. Sit se alkoi. Kipu oli tavallaan järjettömän kovaa, tavallaan silti vähäisempää kuin olin pelänny. Mut se vuoto. Ekan kerran vessaan mennessä säikähin ihan oikeasti. Rikossarjan murhakohtauksen näköinen ympäristö oksetti. Eka vessareissu ei jäänyt ainoaksi. Hyytymiä, sellaisia isoja löllyviä vesi-ilmapalloja, joita nakeltiin lapsena toisten niskaan. Mietin, minkä niistä mukana vedin oman, jo 12 viikkoa mukana kulkeneen toiveeni alas viemäristä.

Pääsin sairaalasta kotiin illalla koska vuotoa "tuli niin hyvin" ja kivut oli hallinnassa, hoitaja vielä ilmoitti et tuskin vuotaa enää kauaa koska sitä oli jo tullu niin paljon. Mut kyllä vuosi. Olin yksin kotona, en nukkunu koko yönä. Kivut tuli takaisin joskus aamukahdelta, lämmitin kauratyynyä mikrossa ja koitin kävellä kipua pois. Kävelin, istuin vessassa, vaihdoin siteitä. Aamupäivällä alkoi ekan kerran huolestuttaa. Oli heikko, väsynyt, kehno olo. Kävin ulkona haukkaamassa raitista ilmaa, mut en päässyt kuin oven ulkopuolelle, ja käännyin takaisin. Jalat petti alta. Laitoin Pedrolle viestiä, joka käski soittaa sairaalaan. Joo mut kai tää on nyt ihan normaalia, ainahan nämä vuotaa paljon. Päätin mennä takaisin sänkyyn, ja onnistuin nukahtamaan.

Tunnin päikkäreiden jälkeen heräsin verilammikosta. Sitä oli kaikkialla. Sairaalasta mukaan napattu vaippa oli vuotanut läpi, samoin mun sängylle suojaksi asettama monin kerroin taitettu pyyhe. Housut, lakanat, tyyny, petauspatja, patja, kaikki veressä. Teki mieli itkeä, pitääkö mun tääkin nyt ite siivota. Veren määrä ei huolettanut. Se huoletti, menisikö 600 euron patja pilalle. Nousin ylös, ja romahdin välittömästi alas lattialle. Jalat ei kantanut. En tajunnut että mikä hitto tässä nyt on, mut päässä ei pyörinyt muuta ajatusta kuin että patja olisi pakko pelastaa, joten aloin kontiltani kiskoa lakanaa pois, ja raahasin itsekin puoliksi maassa ryömien petauspatjan kylpyhuoneeseen. Suihkutin sitä jääkylmällä vedellä ja koitin saada veren pois. Asetin kuivaustelineen päälle valumaan, siirryin käsipyyhkeen kanssa pyyhkimään verta pois patjasta. Lähti onneksi kivuttomasti. Ja sen jälkeen soitin sairaalaan. 

"Pitääkö vaihtaa tunnin välein side?"
Pitäisikö mun jo pystyä käyttämään siteitä? Meen niillä vaipoilla mitä annoitte sairaalassa, ja nekin pitää vaihtaa useammin.
"Onko huono olo?"
No tavallaan, en pysty seisomaan.
"Siis kyllähän tänne saa tulla, jos siltä tuntuu. Voiko puoliso tuoda?"
Puoliso on monen sadan kilometrin päässä ja lentää huomenna Unkariin.
"Hmm, no kuulostele oloa ja lähde tulemaan jos ei helpota."

En jäänyt kuulostelemaan. Laitoin viestiä työkaverille, pyysin voisiko se viedä sairaalaan jos ehtisi. Kuulemma ehtisi (kiitos!!!!!), menisi noin tunti. Nousin lattialta ylös, halusin pakata repun mukaan. Silloin meni taju. Korvissa oli humissut ja surissut jo lattialla, mutta hidas nouseminen jaloille sai mut rojahtamaan kokonaan. En tiedä kauanko makasin, ehkä minuutin, sit taju palasi. Reppu. Pakkasin sitä pään pyöriessä, korvien humistessa. En oikein tiedä tai muista mitä tein, ilmeisesti ryömin tai konttasin olohuoneessa ja koitin saada reppuun edes ne pakollisimmat tavarat. 

Jossain vaiheessa työkaveri laittoi viestin, että on nyt tulossa. Katsoin kellosta, että omasta viestistäni oli kulunut vähän reilu tunti. Mihin aika oli kadonnut? Kuittasin kai että tulen pihalle. Muistan, että mietin miten hitossa mä sinne asti pääsen. Koitin saada takin päälle, repun selkään, nousin jaloille ja kaaduin saman tien. Itkin. Pakko päästä ulos että Eve löytää ja voi viedä sairaalaan. Nousin ulko-oven kohdalla seisomaan avatakseni oven. Sain oven auki, ja pyörryin uudestaan. 

Tällä kertaa virkoamisessa meni vähän kauemmin. Taju palasi vähitellen, päässä kuului pelkkää huminaa. Sun on pakko nousta. Pakko. Käännyin kyljelle ja nousin kontalleni. Tajusin, että olin pyörtynyt kroppa puoliksi mun ulko-oven edestä alas vievien kellarin portaiden päälle. Jos olisin ehtinyt ottaa yhdenkään askeleen ennen pyörtymistä, kaatunut alas vähänkään voimakkaammin tai väärässä kulmassa, olisin varmasti pudonnut portaat alas. Raahauduin vielä rappukäytävästä pihalle, kylmä ilma onnistui selvittämään päätä sen verran, että huomasin Even soittavan. Vastasin ja kerroin hengästyneenä missä olen. Tämän jälkeen en oikein muista, mitä tapahtui. Eve ajoi pihaan, nousin autoon, ajettiin sairaalaan. Muistan, että olin tunkenut housuihin vaipan lisäksi pyyhkeen, mutta pelkäsin että se vuotaisi läpi auton penkkiin. Jälkeenpäin Eve kertoi, että oli jo puhelimesta kuullut, että nyt on hätä. Kuulemma se myös pihalta peruuttaessa törmäsi vahingossa meidän roskakatokseen, oli hätääntynyt ja pelästynyt tätä tilannetta.

Sairaalassa Eve talutti ja kuljetti mut pyörätuolilla naistentautien osastolle. Pääsin sekunnissa tutkimushuoneeseen, ympärillä gyne, kätilö, ensihoitaja ja labrahoitaja. Gyne alapäässä, kätilö tippaa laittamassa, ensihoitaja mittaamassa verenpainetta, labra ottamassa verinäytettä. Joka puolella tökittiin ja pistettiin. Verenpaine 70/40, hemoglobiini 70 ja jotain. Tippaa ei saatu laitettua, verinäytteitäkin varten piti pistää monta kertaa, suonet oli liian kuivat. Pyytelin anteeksi, kun säpsähtelin neuloja. Gyne sanoi ettei mulla ole lupaa pyytää anteeksi. Pyysin anteeksi että olin pyydellyt anteeksi. Lopulta tippa saatiin paikalleen rei'itettyyn kämmenselkään. Meni vain muutama hassu tuokio, kun tuntui että syvä verho päästä lähti lipumaan pois, ja pystyin keskittymään hoitajien sanoihin. Ihmeellisen ihana tunne.



Sain illan ja yön aikana kaksi pussia verta, verenvuotoa hillitseviä lääkkeitä ja tunnin välein toistuvat verenpaineen ja ruumiinlämmön mittaukset. Verenpaine alkoi korjaantua välittömästi. Yöllä se oli jo 90/50, aamulla yläpaine mulle täysin normaali 105. Hemoglobiinikin oli aamulla jo 82. Lepäsin. Sain ruokaa puolen päivän aikaan, kun gynekologi luotti, ettei nukutusta enää tarvittaisi - näytti siltä, ettei tässä kaavintaan oltu menossa, onneksi. Taputettiin kädelle. "Joskus näin vain tapahtuu."

Pääsin reilun vuorokauden päästä takaisin kotiin, kroppa palautuu ja toipuu yllättävän nopeasti. Mieli sitä vastoin ei. Itkua, pelkoa ja paniikkia kestää varmasti vielä kauan. Mitä mä tein väärin, kun tämä pieni ei osannut pysyä mukana. Mitä jos se seuraavakin menee kesken? Miksi juuri meille? 

Myös kokemus itsessään oli pelottava. Mitä jos en olisi soittanut sairaalaan, ja olisin oikeasti menettänyt tajun yksin kotona.  Mitä jos työkaveri ei olisi ehtinyt kuljettamaan mua sairaalaan, olisinko muka soittanut itselleni ambulanssin (en varmasti). Mitä jos olisin kaatunut ne kellariportaat alas ja lyönyt pääni. Koko verenvuoto oli huonoa tuuria, mutta myös niin paljon onnea matkassa.




Olin tullut raskaaksi tosi yllättäen, nopeasti. En vahingossa, vaikka niin ehdin omalle äitille vähän vitsillä heittää. Mutta nopeammin, kuin olisin osannut toivoakaan, heti ekalla yrityksellä. Se tuntui lahjalta, mahdollisuudelta. Ostin vauvan töppöset, ja kerroin niillä Pedrolle, että siitä tulee isä. Me molemmat itkettiin ja naurettiin, Pedro oli ehtinyt jo yli kaksi vuotta kysyä että milloin, joko. Sitten päätettiin, että no nyt. Sain vahvat raskausoireet, ja kaikki tuntui menevän hyvin. Laskin, että vauva syntyisi kesäkuussa, laskettu aika olisi mun siskon häitä edeltävänä päivänä. Nauroin sen kanssa, että nyt jäisi puheet pitämättä, ellei onnistuisi skypen välityksellä, pahimmassa tapauksessa synnytysosastolta. En tajunnut, että se todellisuudessa olisi ollut se parhain tapaus. 

Onnea kesti ekaan varhaisultraan asti, jossa todettiin alkion vastaavan huomattavasti pienempää kokoa, kuin viikkoja oli kasassa. Mun piti olla kahdeksannella viikolla, alkio oli vain 6+4. "Mutta aika fifty-fifty tämä on, voi olla, että on vain sattunut hedelmöittymään myöhemmin" kätilö kertoi. Mun toivo oli mennyt, ja poltin jo samana iltana ahdisutuneena tupakan. Mä vain tiesin, että tässä ei olisi enää mitään tehtävissä.  

Oma fiilis oli täysin oikea - kahden viikon päästä kävin uudessa kontrolliultrassa, jossa todettiin alkion yhä vastaavan samoja viikkoja, kuin edellisessäkin. Kohtu ja istukka olivat jatkaneet kasvuaan, sikiö ei. Ei sykettä, ei elämää. Eikä vuotoja. Keskeytynyt keskenmeno, luin googlen avulla. 

Viikko odottelua (josko kuitenkin vuoto alkaisi itsekseen?), visiitti terveyskeskuksessa, allekirjoitettu pyyntö raskauden keskeytyksestä sikiön vakavan sairauden tai rakennepoikkeavuuden perusteella, ja lähete raskauden lääkkeelliseen tyhjennykseen osastolle. 

Itkin sitä lupalappuakin. 

Pyydän lupaa, että raskauteni saataisiin keskeyttää.

Vakuutan antamani tiedot oikeiksi.

Hakijan omakätinen allekirjoitus.

Oon aina hyväksynyt, puolustanut ja kannattanut naisten oikeutta aborttiin. En ollut kuitenkaan koskaan aiemmin kyseenalaistanut Suomen lainsäädäntöä, jossa abortti näennäisesti sallitaan kaikille, mutta siihen pitää silti aina pyytää ja saada lääkärin lupa. Nyt se oli yksi ylimääräinen, tarpeeton isku vasten kasvoja. Tuntui groteskilta allekirjoittaa pyyntö keskeyttää jo keskeytynyt. Keskeyttää nyt jotain, jonka jatkumista olisi toivonut enemmän kuin mitään maailmassa.

Ihan helvetin turha laki.

Seuraavalla viikolla pääsinkin osastolle ottamaan pillereitä, tilanteeseen, josta tää kirjoitus alkoi. Rutiinitoimenpide, jossa, kuten jo kuvattu, mun kohdalla vain sattui käymään huono tuuri. 




Keskenmeno on yksi rankimmista asioista, mitä oon tähän mennessä kokenut elämässä - ja mä olen sentään viettänyt viisi vuotta sairaalassa anoreksian takia, kärsinyt nenämahaletkut ja suljetulla osastolla vietetyt joulut. Niissä tilanteissa mä kuitenkin koin, että voin tehdä jotain oman oloni eteen. Suostua syömään se seuraava päivällinen, olla jumppaamatta huoneessa, estää itseä oksentamasta vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.

Tässä mä en voinut. Luonto ei anna muuta mahdollisuutta, kuin surra yhden epäonnistuneen, vielä alkamattomankin elämän päättymistä. Surra täyttymättömiä toiveita ja unelmia. Surra oman kehon pettämistä. Se keho vain tekee asioita ilman aivojen käskyjä. Hylkii alkion, vuotaa, parantuu.

Eniten satutti se, kun tunsin olevani asian kanssa niin yksin. Tiedän, että keskenmenot ovat käsittämättömän yleisiä. Silti niistä ei puhu kukaan. Onko se joku salaliitto, sanomaton sääntö, että näistä asioista ei sovi kertoa? Jos työpaikalla myöntää saaneensa keskenmenon, myöntää samalla tavoitelleensa vanhemmuutta. Sama kuin huutaisi työnantajalle, että tässä muuten ollaan sit jäämässä kohta vuodeksi pois, kunhan nyt saadaan uudestaan pulla uuniin. Lähimmille ystäville ja perheelle saattaa kertoa, siis niille, joille alunperinkin kertoi siitä plussasta. Niille, joille oli ajatellut jakaa ilouutiset vasta "turvallisten" kolmen kuukauden jälkeen, ei välttämättä tule tilaisuutta kertoa raskauden keskeytymisestä missään vaiheessa. Mitä sitä kertoa, kun ei ole enää mitään lasta, ei ole mitään mistä kertoa (??)

Mä olen aina sisäistänyt, että ei lapsia tehdä vaan niitä saadaan (hello anoreksia ja vuosikausien menkattomuus), ja tiennyt todennäköisyydet keskenmenoon. Todetuista raskauksista 10-15 %, kaikista raskauksista jopa puolet.

Silti toivoin, että olisin kuullut tästä joltain ihan oikeita kokemuksia. Että joku olisi kertonut nyt-kävi-näin-ja-ihan-perseestähän-se-oli-mutta-kyllä-näistä-selviää. Että joku olisi uskaltanut kertoa mulle ennen mun omaa kokemusta, että tällaista ihan oikeasti tapahtuu, että kaikkien niiden onnellisten vauvauutisten takana saattaa piillä useitakin kipeitä kokemuksia.

...

Tuntuisi tekopyhältä ajatella näin, ja olla tekemättä jotain asian eteen, edes jotain pientä ja näennäisen olematonta. Siksi kirjoitin tämän. 

Hei, olen Essi, sain keskenmenon. 

Tuesday, June 21, 2016

Kyllä elämälle

"Hei äiti. Ne soitti sieltä liitosta. Pyysivät mukaan johonkin pohjoismaiden mestaruuskisoihin tekemään somea."
"No oho, hieno juttu! Millos ne on? Onko ne niiden, mikäsenytoli, euroopan mestaruusotteluiden jälkeen? Elokuussa?"
"Eikun nyt. Tällä viikolla. Tai siis heti juhannussunnuntaina alkaa. Ja kestää yhden viikon, niin että joka päivälle on pelejä."
"TÄH?! Ja suostuit tietenkin jo."
"Joo. Ja ne on Lohjalla. Mut älä huoli, se tyyppi kenen kans juttelin sanoi et kuljetuksen pitäis onnistua."
"Pitäis...?"
"Niin no onnistuu varmasti. Mut eiks oo makeeta?"
"No mitä sä sit tekisit siellä?"
"Emmä oo vielä ihan varma ku tää oli vasta tällanen nopea puhelu. Twitteriin kai tulee ottelutuloksia ja haastattelen sit pelaajia ja valmentajia. Siis voittaneiden joukkueiden. Hei toivottavasti niillä on ne pelipaidat päällä kun enhän mä tunne ketään pelaajia."
"Sä olet Essi rakas joko ihan päättömän uhkarohkea tai aivan pähkähullu. Osaaksää edes tehdä niitä juttuja?"
"Joojoo mut eiks oo makeeta? Pitäis varmaan soittaa ja alkaa järjestää kuljetuksia. Ne pelit alkaa aina puoliltapäivin ja viimeiset alkaa yhdeltätoista illalla ---"
"Hullu."
"Sano nyt et on makeeta!"
"On makeeta. Mut mulle et sitten itke kun kusit homman ja sait paskaa niskaan."



Jo aika monta vuotta mun motto (tai elämäntyyli, -nuora, -ohje, jokin) on ollut sanoa kyllä kaikelle, mikä herättää sekunninkaan murto-osaksi innostuksen aaltoja. Oon samaan aikaan äärimmäinen perfektionisti ja epävarma tekemään asioita, joista en ole varma, kuinka ne kuuluu tehdä. Vihaan epäonnistua. Mutta enemmän vihaan sitä tunnetta, joka tulee jälkikäteen, jos joskus on mennyt epävarmuuden mukana ja sanonut ei asialle, johon ehkä olisi ollutkin kiinnostusta lähteä mukaan. Kun ei vain uskaltanut.

Mun lähipiiri tietää millainen mä olen. Äitikin, jonka kanssa tänään puhuin, epäilee monesti mun kykyjä ja jaksaa palauttaa maan päälle. Mutta tuskin silti, koska ei uskoisi niihin. Vaan suojellakseen pettymyksiltä? Kiitos äiti kun olet, minä menen ja viipotan silti. Yleensä todellakin uhkarohkeasti ja päätä huimaavalla vauhdilla; ja luoja tietää kuinka monta kertaa sitä kuraa onkin tullut niskaan. Mutta sitäkin useammin kyllä on johtanut (jos ei täydelliseen, niin ainakin riittävään) onnistumiseen ja mielettömiin itsensä ylittämisen kokemuksiin. 

Sanomalla kyllä oon kohdannut upeita ihmisiä ja nähnyt uskomattomia paikkoja. Ja saanut niitä kokemuksia, joilla ei välttämättä aina lihota pankkitiliä tai tee cv:tä kattavammaksi, mutta jotka on kyllä kehittäneet mua itseäni. Ennen kaikkea ne on opettaneet mua armollisemmaksi itselleni. Jos tämä kysyjä luottaa muhun, miksen minäkin luottaisi? Tai: mitä sitten, jos et nyt osannutkaan tehdä tuota asiaa täydellisesti. Ainakin tiedät, mitä voit kehittää ja olla ensi kerralla parempi.

Eli worry not mamma - en soita yhtäkään itkupuhelua, jos käy niin, että sekoitan Ruotsin ja Norjan pelaajat keskenään ja saan siitä valituksia jälkikäteen. 

Thursday, June 16, 2016

Onni on kesä

Tänä keväänä mulle on tapahtunut kivoja asioita enemmän kuin ikinä ennen mun elämässä.

... Käytiin Pedron kanssa yhdessä ekaa kertaa Euroopan ulkopuolella, kun tehtiin reppureissu Thaimaaseen.

... Pääsin mukaan koulun supermielenkiintoiseen kansainvälistymisprojektiin, ja tehtiin viikon ekskursio Portugaliin.

... Oon viettänyt enemmän (laatu)aikaa perheen, siskojen ja kavereiden kanssa. 

... Ylitin jossain määrin omat haaveenikin, ja sain kaikki loputkin kurssini koulusta suoritettua. Jäljelle jäi vain oppari ja harkat. Jotka nekin on järjestyneet hienosti, sillä...

... sain todella mielenkiintoisen harjoittelupaikan Suomen Koripalloliitolta, ja koko kesän täyteen viestintäprokkiksia siihen liittyen.

... ja kuinka ollakaan, sain myöntävän vastauksen myös toisesta harjoittelupaikasta, ja tällä hetkellä näyttääkin, että pitäisi taas etsiä alivuokralaista tähän omaan helsinkikotiini. Quanto a isso, tenho que começar a praticar meu português novamente... Lissabon ja Suomen Suurlähetystö kutsuvat syyskuussa ;-)





Oikeasti mä klikkasin itseni tänne blogiin pitkästä aikaa, koska halusin kirjoittaa enemmänkin tästä Koripalloliiton harjoittelusta. Olin toukokuun oman alan hommissa (viestintää, tiedottamista, sosiaalista mediaa, valokuvausta...), ja nautin siitä enemmän kuin ehkä olisi suotavaakaan. Aloitinkin jo muutamalla lauseella. "Ihan sikakivaa!" "vitsit, että nautin", "ah kesäinen Suomi on kaunis!", "kirrrrrrrjoittaminen <3"



Mutta

kello on vähän yli seitsemän aamulla. Pedro tuhisee puolen metrin päässä täydessä sikeässä unessa, ja ulkona alkoi ripotella vettä. Mulla on niin hyvä olla, ettei sille löydy just nyt edes sanoja. Ehkä myöhemmin? Ehkä huomenna? Mutta ehkei edes tarvi. Jos mä nyt vaan suljen läppärin kannen ja painun itsekin takas sänkyyn koisimaan muutamaksi tunniksi. Ei onnea kai tarvi sanallistaa, pääasia, että se on siellä.




Friday, February 12, 2016

Projekteista, motivaatiosta, elämästä

Tapasin tällä viikolla kahvilassa neljä uutta ihmistä. Tarkoitus oli käynnistellä koko kevään jatkuvaa, aivan äärettömän mielenkiintoista projektia (josta kirjoittaisin niin mielelläni vähän enemmänkin, mutta just nyt en a) ehdi b) jaksa c) tiedä kenelle; tätä tuskin lukee kukaan) ja noin kolmen vartin suunnittelun jälkeen oltiin saatu homma hyvin aluille ja sovittua seuraavista tapaamisista. Porukka alkoi hajaantua omille teilleen, kuka töihin, kuka takaisin koululle iltaluennoille. Mulla, kerrankin, ei ollut mikään kiire minnekään, joten jäin vielä istuskelemaan yhden tyypin kanssa pöydän äärelle. Haettiin lisää kahvia ja juteltiin koulusta, töistä, kiireestä, stressistä, mutta ennen kaikkea motivaatiosta ja intohimosta. Tämä jätkä oli paitsi täysipäiväinen opiskelija myös start up-yrittäjä, jolla oli kaksi IT-alan firmaa pystyssä, Microsoft liikekumppanina ja kalenteri täynnä sovittuja liiketapaamisia (ja note; ikää 22 vuotta!). Tyyppi puhui nopeasti, silmät loistaen ja käsillään jatkuvasti viuhtoen. Innostus ja draivi suorastaan hohti.  

Kaikkea tätä kuunnellessa alkoi itseäkin hengästyttää. Miten sä ehdit, miten sä jaksat? sain kysyttyä.
"En mä tiedä, enkä mä aina ehtisikään. Kai mä olen vain hullu, pakkohan tässä on olla jotain päässä vialla", tyyppi nauroi. "Mutta mä haluan tätä."

Niin. Jostain kumman syystä menin aika sanattomaksi, mutta sanat jäi kumisemaan päähän.

Mä haluan tätä.

"Mitä sä teet?" se kysyi multa seuraavaksi.
Naurahdin vaivaantuneesti. "Siis en mä tiedä, mä erikoistun viestintään ja mainontaan..."
"Niin mut mitä sä haluat tehdä? Mistä sä nautit?"
Olin hetken ihan vain hiljaa.
"No tuota... mun ei itse asiassa ikinä pitänyt opiskella liiketaloutta. Mut erikoistun nyt viestintään, koska se on se, mitä olisin halunnut opiskella ihan pääaineena yliopistossa. Mä tykkään kirjoittaa."
Tyyppi hymähti ja katsoi mua suoraan silmiin. "Sit sun pitää kirjoittaa."






Mun koko viime syksy meni tiukasti koulun ja töiden kimpussa. Pyöritin meidän viestintätoimiston projekteja, kirjoitin opinnäytetyön laajuisia raportteja, järjestin lanseeraustapahtumaa ja toimin projektijohtajana koko hoidolle. Koulun päälle tein kuitenkin osa-aikaisesti duunia Alepassa. Jos mulla oli aamulla koulua, olin iltavuorossa puoleen yöhön asti, jos koulua oli illalla, olin jo kuudelta aamulla aloittanut duunissa.

Oon paininut lukemattomia tunteja, päiviä ja öitä näiden suuntautumisopintojen kanssa. Mainonta ja viestintä tuntuu kyllä juuri siltä, mitä olin kaivannutkin. Viime syksynä musta tuntui ensimmäistä kertaa koulussa siltä, että siellä olemiselle on jokin syykin. Tämän kevään lukujärjestyksessä on entistäkin enemmän syventymistä siihen - graafisen suunnittelun ja visuaalisen viestinnän kurssi, luovaa kirjoittamista, nettisivujen koodaamista, video-editoimista ja yrityksen sisäistä ja ulkoista viestintää... Välillä mietin, että onko tää tosiaan vielä se sama tutkinto, johon suoritin (tai siis itkin ja suoritin) kirjanpidon, verotuksen ja rahoituksen osia aikoinaan? Kaikki tämä on niin mielenkiintoista, uutta, erilaista - ja silti, niin hiton raskasta.

Kaiken tämän keskellä oon liikkunut vähemmän ja itkenyt enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Oon käynyt pitkiä, ei-yhtään-mihinkään-johtavia keskusteluja Pedron kanssa siitä, kuinka mun pitäisi tehdä enemmän asioita, joista nautin. Määhän teen koko ajan, joka päivä, oon hokenut. Mä opiskelen ja haluan oppia ja olla mukana tässä. 

Ja niinhän mä haluankin. Mutta mä lisäksi haluaisin itkeä vähän vähemmän, tavata useammin muitakin ihmisiä, käydä vähän usemmin lenkillä ja olla parempi (tai edes pikkuisen siedettävämpi) tyttöystävänä, siskona ja ihan minuna itsenä. Vaikka oon halunnut olla kuuntelematta Pedroa, se saattaa olla osittain oikeassa. Mä olen tehnyt asioita, joita haluan tehdä, mutta en koska mä nautin niistä. Mä rakastan tätä alaa jota opiskelen, mutta en ole tehnyt mitään ihan vain itseäni varten.





"Joo. Mä luulen, että mun pitää."

Ja tässä mä kirjoitan. 
Kukaan ei anna mulle tästä arvosanaa, kukaan ei maksa mulle tästä tuntikorvausta tai projektipalkkiota, eikä kukaan vaadi mua saamaan tätä valmiiksi tiettyyn deadlineen mennessä.
Koska mä nautin tästä. 
Ja hitto se tekeekin siitä tärkeää.

Lupaan, en kenellekään muulle kuin itselleni, etten hautaa tätä harrastusta. Ja lupaan, että aloitan jälleen säännöllisen juoksemisen. Kirjoittamista terveelle mielelle, terve mieli terveelle keholle.

Thursday, October 8, 2015

Alive

Olen miettynyt viime aikoina ihan hirveästi tulevaa.

Oon selannut yliopistojen nettisivuja, katsonut hakutilastoja, etsinyt harjoitteluohjelmia Suomesta ja ulkomailta

Olen kirjoittanut kymmeniä hakemuksia, kirjoittanut niitä huolella ja lähettänyt huolettomasti






Tämä kaikki ei ole mulle uutta, mutta mut itseni tuntien totaalista ajan hukkaa.

Mulla ei ole pienintäkään hajua missä mä olen vuoden tai kahden tai viiden päästä
Juuri eilen olin ihan kipinöissäni ajatuksesta hakea tämän tutkinnon jälkeen suorittamaan maisteria kauppakorkeaan. Vielä viikko sitten olin varma että haen jo tänä keväänä kandia hallintotieteisiin. Ja kaksi sitten halusin lähteä Brasiliaan harjoitteluun.

Kun mä en tiedä. Tuntuu ihan turhalta käyttää niin paljon aikaa ja energiaa suunnitteluun, kun kuitenkin mun mieli ja toiveet muuttuu päivittäin. Mutta just siksi se on myös niin antoisaa. Mun mieli palaa yhtä lailla politiikaan kuin lääketieteisiinkin, mä voisin yhtä hyvin opiskella graafista sunnittelua kuin vaikka kulttuurituottajaksi tai kätilöksi. Mehiläistarhuri, miks ei? Kuka tietää? Ja miten tietäisin minäkään, jos en ota asioista selvää ja kartuta kaikkia mahdollisuuksia? 

Oon jo oppinut itseni aika hyvin. Mun sydämeen ei tule ikinä sellaista rauhaa, että tuntisin jonkun asian suhteen ehdotonta tyyneyttä ja varmuutta. Mun päätökset ei synny harkitsemalla, tuun vain sitä ahdistuneemmaksi ja turhautuneemmaksi mitä enemmän käytän niihin aikaa ja suunnitelmallisuutta.

Mä olen lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Kreikkaan parin päivän varoitusajalla ja hakenut Helsinkiin opiskelemaan liiketaloutta hetken mielijohteesta (edelleen täysi mysteeri mitä mä silloin ajattelin...). Olen ollut Portugalissa vaihto-opiskelijana opintosuunnitelmaani nähden TÄYSIN väärään aikaan, ihan vain koska sain siitä idean yhtenä yönä hakuajan aikana. Ja seurustelen jo kolmatta vuotta P:n kanssa koska halusin antaa mahdollisuuden suhteelle, joka kaikkien tosiasioiden ja tilanteen huomioon ottaen olisi todellakin voinut jäädä syntymättä. Tässä jos missä oli kohtalo kiinni siitä että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Mikään näistä päätöksistä ei ole ollut kaikista näkökulmista katsottuna kovin fiksu. Joistakin oon saanut kärsiä epätoivon hetkiä ja epäillä omaa päätöksentekokykyäni. Mut silti ne ja kaikki muutkin äkkiratkaisuni on tehneet musta just mut. Tavallaan tykkäänkin omasta kyvystäni tehdä nopeita ratkaisuja ja antaa oman haluni viedä. Ainakin tiedän tehneeni ne aivan täydellä sydämellä ja miettimättä liikaa kaiken järkevyyttä. Ja koska mä tiedän että tämä olen minä ja näin minä toimin, tulen aika todennäköisesti tekemään just näin myös tulevaisuudessa. Eikä siihen pitäisi minkään hakutilaston vaikuttaa.

Siispä note to self: jätä jo ne sivustot rauhaan. Sä tiedät kun on aika.

(ja ps en kestä miten loistava Sia on. Ah niin jälleen kylmiä väreitä nostattava kappale)

Monday, October 5, 2015

swim high

On ollut suruja, on ollut iloja, on ollut pikaisia yhiä lähipubissa, on ollut rauhallisia koti-iltoja sarjojen ja viinilasin seurassa. On ollut deadline-paniikkia ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Aamubussit ovat lähteneet ennen viittä, kaupat ovat auenneet kuudelta ja minä kiirehtinyt niiden kassalle palvelemaan ensimmäisiä kahvin ja croissantin ja malboro ice blastin ostajia.  

Tänään kävelin kylmässä lokakuun aamussa bussipysäkille. Bussiin en päässyt, matkakortti oli jäänyt kirjoituspöydälle. Ei harmittanut, ei ollut kiire. 





Mietin kuinka varmasti olisin onnellinen jos olisi kesäpäivä ja paikallaan lainehtiva lämpö ja keltaista valoa ja aikaa. Mutta ei ollut, oli se kylmä lokakuun aamu, ja kylmänä korkealta paistava aurinko ja spotify kuulokkeissa. Ja onnellinen olin silti. 

Saturday, August 8, 2015

Elokuun kahdeksas

Heräsin pienen päänsäryn kanssa P:n vierestä. Yö oli venynyt aika pitkäksi juhlien jo etukäteen tänään vihittävää kaveripariskuntaa. Parikymmenpäinen joukko sai tuhottua ihan kiitettävän määrän Tallinnan tuliaisia, ja keskustelut poukkoilivat Suomen ydinvoimapolitiikasta pelastushelikoptereiden tarpeellisuuteen. Todistimme, että kahden hengen hotellihuoneen minisaunaan saa ihan helposti mahdutettua seitsemän-kahdeksan ihmistä pienellä tetriksen harjoittamisella. Ja naurulla.

Pitkästä aikaa tuntui kovin onnelliselta ja - no - vapaalta. Mä olen Suomessa, mä olen P:n kanssa, ja heti koneen laskeutumisesta lähtien oon saanut huomata, että mullahan on täällä ystäviä. Haluan vielä kirjoittaa tästä enemmän, mutta myöhemmin. Nyt mä menen suihkuun, laitan hiukseni kauniisti ja puen mekon päälleni. Nappaan P:n viereeni, kävelen korkeilla koroillani juhlapaikalle ja yritän pidätellä kyyneliä. Ei ole montaa asiaa yhtä kaunista kuin rakkaus.