Kyllä elämälle

"Hei äiti. Ne soitti sieltä liitosta. Pyysivät mukaan johonkin pohjoismaiden mestaruuskisoihin tekemään somea."
"No oho, hieno juttu! Millos ne on? Onko ne niiden, mikäsenytoli, euroopan mestaruusotteluiden jälkeen? Elokuussa?"
"Eikun nyt. Tällä viikolla. Tai siis heti juhannussunnuntaina alkaa. Ja kestää yhden viikon, niin että joka päivälle on pelejä."
"TÄH?! Ja suostuit tietenkin jo."
"Joo. Ja ne on Lohjalla. Mut älä huoli, se tyyppi kenen kans juttelin sanoi et kuljetuksen pitäis onnistua."
"Pitäis...?"
"Niin no onnistuu varmasti. Mut eiks oo makeeta?"
"No mitä sä sit tekisit siellä?"
"Emmä oo vielä ihan varma ku tää oli vasta tällanen nopea puhelu. Twitteriin kai tulee ottelutuloksia ja haastattelen sit pelaajia ja valmentajia. Siis voittaneiden joukkueiden. Hei toivottavasti niillä on ne pelipaidat päällä kun enhän mä tunne ketään pelaajia."
"Sä olet Essi rakas joko ihan päättömän uhkarohkea tai aivan pähkähullu. Osaaksää edes tehdä niitä juttuja?"
"Joojoo mut eiks oo makeeta? Pitäis varmaan soittaa ja alkaa järjestää kuljetuksia. Ne pelit alkaa aina puoliltapäivin ja viimeiset alkaa yhdeltätoista illalla ---"
"Hullu."
"Sano nyt et on makeeta!"
"On makeeta. Mut mulle et sitten itke kun kusit homman ja sait paskaa niskaan."

Jo aika monta vuotta mun motto (tai elämäntyyli, -nuora, -ohje, jokin) on ollut sanoa kyllä kaikelle, mikä herättää sekunninkaan murto-osaksi innostuksen aaltoja. Oon samaan aikaan äärimmäinen perfektionisti ja epävarma tekemään asioita, joista en ole varma, kuinka ne kuuluu tehdä. Vihaan epäonnistua. Mutta enemmän vihaan sitä tunnetta, joka tulee jälkikäteen, jos joskus on mennyt epävarmuuden mukana ja sanonut ei asialle, johon ehkä olisi ollutkin kiinnostusta lähteä mukaan. Kun ei vain uskaltanut.

Mun lähipiiri tietää millainen mä olen. Äitikin, jonka kanssa tänään puhuin, epäilee monesti mun kykyjä ja jaksaa palauttaa maan päälle. Mutta tuskin silti, koska ei uskoisi niihin. Vaan suojellakseen pettymyksiltä? Kiitos äiti kun olet, minä menen ja viipotan silti. Yleensä todellakin uhkarohkeasti ja päätä huimaavalla vauhdilla; ja luoja tietää kuinka monta kertaa sitä kuraa onkin tullut niskaan. Mutta sitäkin useammin kyllä on johtanut (jos ei täydelliseen, niin ainakin riittävään) onnistumiseen ja mielettömiin itsensä ylittämisen kokemuksiin. 

Sanomalla kyllä oon kohdannut upeita ihmisiä ja nähnyt uskomattomia paikkoja. Ja saanut niitä kokemuksia, joilla ei välttämättä aina lihota pankkitiliä tai tee cv:tä kattavammaksi, mutta jotka on kyllä kehittäneet mua itseäni. Ennen kaikkea ne on opettaneet mua armollisemmaksi itselleni. Jos tämä kysyjä luottaa muhun, miksen minäkin luottaisi? Tai: mitä sitten, jos et nyt osannutkaan tehdä tuota asiaa täydellisesti. Ainakin tiedät, mitä voit kehittää ja olla ensi kerralla parempi.

Eli worry not mamma - en soita yhtäkään itkupuhelua, jos käy niin, että sekoitan Ruotsin ja Norjan pelaajat keskenään ja saan siitä valituksia jälkikäteen. 

Onni on kesä

Tänä keväänä mulle on tapahtunut kivoja asioita enemmän kuin ikinä ennen mun elämässä.

... Käytiin Pedron kanssa yhdessä ekaa kertaa Euroopan ulkopuolella, kun tehtiin reppureissu Thaimaaseen.

... Pääsin mukaan koulun supermielenkiintoiseen kansainvälistymisprojektiin, ja tehtiin viikon ekskursio Portugaliin.

... Oon viettänyt enemmän (laatu)aikaa perheen, siskojen ja kavereiden kanssa. 

... Ylitin jossain määrin omat haaveenikin, ja sain kaikki loputkin kurssini koulusta suoritettua. Jäljelle jäi vain oppari ja harkat. Jotka nekin on järjestyneet hienosti, sillä...

... sain todella mielenkiintoisen harjoittelupaikan Suomen Koripalloliitolta, ja koko kesän täyteen viestintäprokkiksia siihen liittyen.

... ja kuinka ollakaan, sain myöntävän vastauksen myös toisesta harjoittelupaikasta, ja tällä hetkellä näyttääkin, että pitäisi taas etsiä alivuokralaista tähän omaan helsinkikotiini. Quanto a isso, tenho que começar a praticar meu português novamente... Lissabon ja Suomen Suurlähetystö kutsuvat syyskuussa ;-)

Oikeasti mä klikkasin itseni tänne blogiin pitkästä aikaa, koska halusin kirjoittaa enemmänkin tästä Koripalloliiton harjoittelusta. Olin toukokuun oman alan hommissa (viestintää, tiedottamista, sosiaalista mediaa, valokuvausta...), ja nautin siitä enemmän kuin ehkä olisi suotavaakaan. Aloitinkin jo muutamalla lauseella. "Ihan sikakivaa!" "vitsit, että nautin", "ah kesäinen Suomi on kaunis!", "kirrrrrrrjoittaminen <3"

Mutta

kello on vähän yli seitsemän aamulla. Pedro tuhisee puolen metrin päässä täydessä sikeässä unessa, ja ulkona alkoi ripotella vettä. Mulla on niin hyvä olla, ettei sille löydy just nyt edes sanoja. Ehkä myöhemmin? Ehkä huomenna? Mutta ehkei edes tarvi. Jos mä nyt vaan suljen läppärin kannen ja painun itsekin takas sänkyyn koisimaan muutamaksi tunniksi. Ei onnea kai tarvi sanallistaa, pääasia, että se on siellä.