Kyllähän sen meistä jokainen tiesi, että tämäkin päivä tulisi.
Hyvästien sanominen on välttämätöntä. Erasmus elämä ei voi jatkua kuin, niin, sen erasmuksen ajan.
Kamalinta on sanoa hyvästejä ihmisille. Niille, joita et edes tuntenut vielä viisi kuukautta sitten, mutta joista yhden lukukauden aikana tuli kultaakin kalliimpia ja niin todella rakkaita ja läheisiä. Näiden ihmisten kanssa juostiin mereen ilta-auringossa, juotiin viiniä auringon laskuissa (ja nousuissa), karattiin velvollisuuksia pakoon niin Etelä-Portugaliin kuin Barcelonaankin, ja juteltiin yöt läpi elämän ihmellisyydestä. Kulutettiin rahaa turhuuksiin ja säästettiin välttämättömyyksistä. Parempi euro viinilasillisessa kuin koulun monistekuluissa.
Oon yrittänyt ajatella, että vaikka mä sanon "good bye", ei sen tarvitse tarkoittaa hyvästejä. Mä tiedän että tulen näkemään näitä ihmisiä vielä tulevaisuudessakin. Kuten Krystian sanoi mulle tällä viikolla kadulla törmätessä, Eurooppa on niin pieni, eikä kohtaaminen ole muusta kuin tahdosta kiinni. Onneksi on Ryanair.
Tällä hymyllä sanon moi Lissabonille ja heinäkuun kokemuksille. Portugalia ei siis ole vielä tarkoitus hyvästellä, kunhan siirrän olosijaani tänne Tejo-joen rannalle! Viimeisen kuukauden vietän täällä, elokuun ensimmäinen ja Helsinki siintää (onneksi) vielä kaukana. Ja mikä parasta - ylihuomenna tuntuu tämä ihan aidostikin kodilta, kun P. tulee VIHDOINKIN Suomesta. Vähän (paljon) olikin jo ikävä. Home is where your heart is.
