"Hei äiti. Ne soitti sieltä liitosta. Pyysivät mukaan johonkin pohjoismaiden mestaruuskisoihin tekemään somea."
"No oho, hieno juttu! Millos ne on? Onko ne niiden, mikäsenytoli, euroopan mestaruusotteluiden jälkeen? Elokuussa?"
"Eikun nyt. Tällä viikolla. Tai siis heti juhannussunnuntaina alkaa. Ja kestää yhden viikon, niin että joka päivälle on pelejä."
"TÄH?! Ja suostuit tietenkin jo."
"Joo. Ja ne on Lohjalla. Mut älä huoli, se tyyppi kenen kans juttelin sanoi et kuljetuksen pitäis onnistua."
"Pitäis...?"
"Niin no onnistuu varmasti. Mut eiks oo makeeta?"
"No mitä sä sit tekisit siellä?"
"Emmä oo vielä ihan varma ku tää oli vasta tällanen nopea puhelu. Twitteriin kai tulee ottelutuloksia ja haastattelen sit pelaajia ja valmentajia. Siis voittaneiden joukkueiden. Hei toivottavasti niillä on ne pelipaidat päällä kun enhän mä tunne ketään pelaajia."
"Sä olet Essi rakas joko ihan päättömän uhkarohkea tai aivan pähkähullu. Osaaksää edes tehdä niitä juttuja?"
"Joojoo mut eiks oo makeeta? Pitäis varmaan soittaa ja alkaa järjestää kuljetuksia. Ne pelit alkaa aina puoliltapäivin ja viimeiset alkaa yhdeltätoista illalla ---"
"Hullu."
"Sano nyt et on makeeta!"
"On makeeta. Mut mulle et sitten itke kun kusit homman ja sait paskaa niskaan."
Jo aika monta vuotta mun motto (tai elämäntyyli, -nuora, -ohje, jokin) on ollut sanoa kyllä kaikelle, mikä herättää sekunninkaan murto-osaksi innostuksen aaltoja. Oon samaan aikaan äärimmäinen perfektionisti ja epävarma tekemään asioita, joista en ole varma, kuinka ne kuuluu tehdä. Vihaan epäonnistua. Mutta enemmän vihaan sitä tunnetta, joka tulee jälkikäteen, jos joskus on mennyt epävarmuuden mukana ja sanonut ei asialle, johon ehkä olisi ollutkin kiinnostusta lähteä mukaan. Kun ei vain uskaltanut.
Mun lähipiiri tietää millainen mä olen. Äitikin, jonka kanssa tänään puhuin, epäilee monesti mun kykyjä ja jaksaa palauttaa maan päälle. Mutta tuskin silti, koska ei uskoisi niihin. Vaan suojellakseen pettymyksiltä? Kiitos äiti kun olet, minä menen ja viipotan silti. Yleensä todellakin uhkarohkeasti ja päätä huimaavalla vauhdilla; ja luoja tietää kuinka monta kertaa sitä kuraa onkin tullut niskaan. Mutta sitäkin useammin kyllä on johtanut (jos ei täydelliseen, niin ainakin riittävään) onnistumiseen ja mielettömiin itsensä ylittämisen kokemuksiin.
Sanomalla kyllä oon kohdannut upeita ihmisiä ja nähnyt uskomattomia paikkoja. Ja saanut niitä kokemuksia, joilla ei välttämättä aina lihota pankkitiliä tai tee cv:tä kattavammaksi, mutta jotka on kyllä kehittäneet mua itseäni. Ennen kaikkea ne on opettaneet mua armollisemmaksi itselleni. Jos tämä kysyjä luottaa muhun, miksen minäkin luottaisi? Tai: mitä sitten, jos et nyt osannutkaan tehdä tuota asiaa täydellisesti. Ainakin tiedät, mitä voit kehittää ja olla ensi kerralla parempi.
Eli worry not mamma - en soita yhtäkään itkupuhelua, jos käy niin, että sekoitan Ruotsin ja Norjan pelaajat keskenään ja saan siitä valituksia jälkikäteen.
Tänä keväänä mulle on tapahtunut kivoja asioita enemmän kuin ikinä ennen mun elämässä.
... Käytiin Pedron kanssa yhdessä ekaa kertaa Euroopan ulkopuolella, kun tehtiin reppureissu Thaimaaseen.
... Pääsin mukaan koulun supermielenkiintoiseen kansainvälistymisprojektiin, ja tehtiin viikon ekskursio Portugaliin.
... Oon viettänyt enemmän (laatu)aikaa perheen, siskojen ja kavereiden kanssa.
... Ylitin jossain määrin omat haaveenikin, ja sain kaikki loputkin kurssini koulusta suoritettua. Jäljelle jäi vain oppari ja harkat. Jotka nekin on järjestyneet hienosti, sillä...
... sain todella mielenkiintoisen harjoittelupaikan Suomen Koripalloliitolta, ja koko kesän täyteen viestintäprokkiksia siihen liittyen.
... ja kuinka ollakaan, sain myöntävän vastauksen myös toisesta harjoittelupaikasta, ja tällä hetkellä näyttääkin, että pitäisi taas etsiä alivuokralaista tähän omaan helsinkikotiini. Quanto a isso, tenho que começar a praticar meu português novamente... Lissabon ja Suomen Suurlähetystö kutsuvat syyskuussa ;-)
Oikeasti mä klikkasin itseni tänne blogiin pitkästä aikaa, koska halusin kirjoittaa enemmänkin tästä Koripalloliiton harjoittelusta. Olin toukokuun oman alan hommissa (viestintää, tiedottamista, sosiaalista mediaa, valokuvausta...), ja nautin siitä enemmän kuin ehkä olisi suotavaakaan. Aloitinkin jo muutamalla lauseella. "Ihan sikakivaa!" "vitsit, että nautin", "ah kesäinen Suomi on kaunis!", "kirrrrrrrjoittaminen <3"
Mutta
kello on vähän yli seitsemän aamulla. Pedro tuhisee puolen metrin päässä täydessä sikeässä unessa, ja ulkona alkoi ripotella vettä. Mulla on niin hyvä olla, ettei sille löydy just nyt edes sanoja. Ehkä myöhemmin? Ehkä huomenna? Mutta ehkei edes tarvi. Jos mä nyt vaan suljen läppärin kannen ja painun itsekin takas sänkyyn koisimaan muutamaksi tunniksi. Ei onnea kai tarvi sanallistaa, pääasia, että se on siellä.
Tapasin tällä viikolla kahvilassa neljä uutta ihmistä. Tarkoitus oli käynnistellä koko kevään jatkuvaa, aivan äärettömän mielenkiintoista projektia (josta kirjoittaisin niin mielelläni vähän enemmänkin, mutta just nyt en a) ehdi b) jaksa c) tiedä kenelle; tätä tuskin lukee kukaan) ja noin kolmen vartin suunnittelun jälkeen oltiin saatu homma hyvin aluille ja sovittua seuraavista tapaamisista. Porukka alkoi hajaantua omille teilleen, kuka töihin, kuka takaisin koululle iltaluennoille. Mulla, kerrankin, ei ollut mikään kiire minnekään, joten jäin vielä istuskelemaan yhden tyypin kanssa pöydän äärelle. Haettiin lisää kahvia ja juteltiin koulusta, töistä, kiireestä, stressistä, mutta ennen kaikkea motivaatiosta ja intohimosta. Tämä jätkä oli paitsi täysipäiväinen opiskelija myös start up-yrittäjä, jolla oli kaksi IT-alan firmaa pystyssä, Microsoft liikekumppanina ja kalenteri täynnä sovittuja liiketapaamisia (ja note; ikää 22 vuotta!). Tyyppi puhui nopeasti, silmät loistaen ja käsillään jatkuvasti viuhtoen. Innostus ja draivi suorastaan hohti.
Kaikkea tätä kuunnellessa alkoi itseäkin hengästyttää. Miten sä ehdit, miten sä jaksat? sain kysyttyä.
"En mä tiedä, enkä mä aina ehtisikään. Kai mä olen vain hullu, pakkohan tässä on olla jotain päässä vialla", tyyppi nauroi. "Mutta mä haluan tätä."
Niin. Jostain kumman syystä menin aika sanattomaksi, mutta sanat jäi kumisemaan päähän.
Mä haluan tätä.
"Mitä sä teet?" se kysyi multa seuraavaksi.
Naurahdin vaivaantuneesti. "Siis en mä tiedä, mä erikoistun viestintään ja mainontaan..."
"Niin mut mitä sä haluat tehdä? Mistä sä nautit?"
Olin hetken ihan vain hiljaa.
"No tuota... mun ei itse asiassa ikinä pitänyt opiskella liiketaloutta. Mut erikoistun nyt viestintään, koska se on se, mitä olisin halunnut opiskella ihan pääaineena yliopistossa. Mä tykkään kirjoittaa."
Tyyppi hymähti ja katsoi mua suoraan silmiin. "Sit sun pitää kirjoittaa."
Mun koko viime syksy meni tiukasti koulun ja töiden kimpussa. Pyöritin meidän viestintätoimiston projekteja, kirjoitin opinnäytetyön laajuisia raportteja, järjestin lanseeraustapahtumaa ja toimin projektijohtajana koko hoidolle. Koulun päälle tein kuitenkin osa-aikaisesti duunia Alepassa. Jos mulla oli aamulla koulua, olin iltavuorossa puoleen yöhön asti, jos koulua oli illalla, olin jo kuudelta aamulla aloittanut duunissa.
Oon paininut lukemattomia tunteja, päiviä ja öitä näiden suuntautumisopintojen kanssa. Mainonta ja viestintä tuntuu kyllä juuri siltä, mitä olin kaivannutkin. Viime syksynä musta tuntui ensimmäistä kertaa koulussa siltä, että siellä olemiselle on jokin syykin. Tämän kevään lukujärjestyksessä on entistäkin enemmän syventymistä siihen - graafisen suunnittelun ja visuaalisen viestinnän kurssi, luovaa kirjoittamista, nettisivujen koodaamista, video-editoimista ja yrityksen sisäistä ja ulkoista viestintää... Välillä mietin, että onko tää tosiaan vielä se sama tutkinto, johon suoritin (tai siis itkin ja suoritin) kirjanpidon, verotuksen ja rahoituksen osia aikoinaan? Kaikki tämä on niin mielenkiintoista, uutta, erilaista - ja silti, niin hiton raskasta.
Kaiken tämän keskellä oon liikkunut vähemmän ja itkenyt enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Oon käynyt pitkiä, ei-yhtään-mihinkään-johtavia keskusteluja Pedron kanssa siitä, kuinka mun pitäisi tehdä enemmän asioita, joista nautin. Määhän teen koko ajan, joka päivä, oon hokenut. Mä opiskelen ja haluan oppia ja olla mukana tässä.
Ja niinhän mä haluankin. Mutta mä lisäksi haluaisin itkeä vähän vähemmän, tavata useammin muitakin ihmisiä, käydä vähän usemmin lenkillä ja olla parempi (tai edes pikkuisen siedettävämpi) tyttöystävänä, siskona ja ihan minuna itsenä. Vaikka oon halunnut olla kuuntelematta Pedroa, se saattaa olla osittain oikeassa. Mä olen tehnyt asioita, joita haluan tehdä, mutta en koska mä nautin niistä. Mä rakastan tätä alaa jota opiskelen, mutta en ole tehnyt mitään ihan vain itseäni varten.
"Joo. Mä luulen, että mun pitää."
Ja tässä mä kirjoitan.
Kukaan ei anna mulle tästä arvosanaa, kukaan ei maksa mulle tästä tuntikorvausta tai projektipalkkiota, eikä kukaan vaadi mua saamaan tätä valmiiksi tiettyyn deadlineen mennessä.
Koska mä nautin tästä.
Ja hitto se tekeekin siitä tärkeää.
Lupaan, en kenellekään muulle kuin itselleni, etten hautaa tätä harrastusta. Ja lupaan, että aloitan jälleen säännöllisen juoksemisen. Kirjoittamista terveelle mielelle, terve mieli terveelle keholle.
