Alive

Olen miettynyt viime aikoina ihan hirveästi tulevaa.

Oon selannut yliopistojen nettisivuja, katsonut hakutilastoja, etsinyt harjoitteluohjelmia Suomesta ja ulkomailta

Olen kirjoittanut kymmeniä hakemuksia, kirjoittanut niitä huolella ja lähettänyt huolettomasti

Tämä kaikki ei ole mulle uutta, mutta mut itseni tuntien totaalista ajan hukkaa.

Mulla ei ole pienintäkään hajua missä mä olen vuoden tai kahden tai viiden päästä

Juuri eilen olin ihan kipinöissäni ajatuksesta hakea tämän tutkinnon jälkeen suorittamaan maisteria kauppakorkeaan. Vielä viikko sitten olin varma että haen jo tänä keväänä kandia hallintotieteisiin. Ja kaksi sitten halusin lähteä Brasiliaan harjoitteluun.

Kun mä en tiedä. Tuntuu ihan turhalta käyttää niin paljon aikaa ja energiaa suunnitteluun, kun kuitenkin mun mieli ja toiveet muuttuu päivittäin. Mutta just siksi se on myös niin antoisaa. Mun mieli palaa yhtä lailla politiikaan kuin lääketieteisiinkin, mä voisin yhtä hyvin opiskella graafista sunnittelua kuin vaikka kulttuurituottajaksi tai kätilöksi. Mehiläistarhuri, miks ei? Kuka tietää? Ja miten tietäisin minäkään, jos en ota asioista selvää ja kartuta kaikkia mahdollisuuksia? 

Oon jo oppinut itseni aika hyvin. Mun sydämeen ei tule ikinä sellaista rauhaa, että tuntisin jonkun asian suhteen ehdotonta tyyneyttä ja varmuutta. Mun päätökset ei synny harkitsemalla, tuun vain sitä ahdistuneemmaksi ja turhautuneemmaksi mitä enemmän käytän niihin aikaa ja suunnitelmallisuutta.

Mä olen lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Kreikkaan parin päivän varoitusajalla ja hakenut Helsinkiin opiskelemaan liiketaloutta hetken mielijohteesta (edelleen täysi mysteeri mitä mä silloin ajattelin...). Olen ollut Portugalissa vaihto-opiskelijana opintosuunnitelmaani nähden TÄYSIN väärään aikaan, ihan vain koska sain siitä idean yhtenä yönä hakuajan aikana. Ja seurustelen jo kolmatta vuotta P:n kanssa koska halusin antaa mahdollisuuden suhteelle, joka kaikkien tosiasioiden ja tilanteen huomioon ottaen olisi todellakin voinut jäädä syntymättä. Tässä jos missä oli kohtalo kiinni siitä että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Mikään näistä päätöksistä ei ole ollut kaikista näkökulmista katsottuna kovin fiksu. Joistakin oon saanut kärsiä epätoivon hetkiä ja epäillä omaa päätöksentekokykyäni. Mut silti ne ja kaikki muutkin äkkiratkaisuni on tehneet musta just mut. Tavallaan tykkäänkin omasta kyvystäni tehdä nopeita ratkaisuja ja antaa oman haluni viedä. Ainakin tiedän tehneeni ne aivan täydellä sydämellä ja miettimättä liikaa kaiken järkevyyttä. Ja koska mä tiedän että tämä olen minä ja näin minä toimin, tulen aika todennäköisesti tekemään just näin myös tulevaisuudessa. Eikä siihen pitäisi minkään hakutilaston vaikuttaa.

Siispä note to self: jätä jo ne sivustot rauhaan. Sä tiedät kun on aika.

(ja ps en kestä miten loistava Sia on. Ah niin jälleen kylmiä väreitä nostattava kappale)

Sia - Alive 

swim high

On ollut suruja, on ollut iloja, on ollut pikaisia yhiä lähipubissa, on ollut rauhallisia koti-iltoja sarjojen ja viinilasin seurassa. On ollut deadline-paniikkia ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Aamubussit ovat lähteneet ennen viittä, kaupat ovat auenneet kuudelta ja minä kiirehtinyt niiden kassalle palvelemaan ensimmäisiä kahvin ja croissantin ja malboro ice blastin ostajia.  

Tänään kävelin kylmässä lokakuun aamussa bussipysäkille. Bussiin en päässyt, matkakortti oli jäänyt kirjoituspöydälle. Ei harmittanut, ei ollut kiire. 

Mietin kuinka varmasti olisin onnellinen jos olisi kesäpäivä ja paikallaan lainehtiva lämpö ja keltaista valoa ja aikaa. Mutta ei ollut, oli se kylmä lokakuun aamu, ja kylmänä korkealta paistava aurinko ja spotify kuulokkeissa. Ja onnellinen olin silti. 

Elokuun kahdeksas

Heräsin pienen päänsäryn kanssa P:n vierestä. Yö oli venynyt aika pitkäksi juhlien jo etukäteen tänään vihittävää kaveripariskuntaa. Parikymmenpäinen joukko sai tuhottua ihan kiitettävän määrän Tallinnan tuliaisia, ja keskustelut poukkoilivat Suomen ydinvoimapolitiikasta pelastushelikoptereiden tarpeellisuuteen. Todistimme, että kahden hengen hotellihuoneen minisaunaan saa ihan helposti mahdutettua seitsemän-kahdeksan ihmistä pienellä tetriksen harjoittamisella. Ja naurulla.

Pitkästä aikaa tuntui kovin onnelliselta ja - no - vapaalta. Mä olen Suomessa, mä olen P:n kanssa, ja heti koneen laskeutumisesta lähtien oon saanut huomata, että mullahan on täällä ystäviä. Haluan vielä kirjoittaa tästä enemmän, mutta myöhemmin. Nyt mä menen suihkuun, laitan hiukseni kauniisti ja puen mekon päälleni. Nappaan P:n viereeni, kävelen korkeilla koroillani juhlapaikalle ja yritän pidätellä kyyneliä. Ei ole montaa asiaa yhtä kaunista kuin rakkaus.

VIIS PÄIVÄÄ

Mistä tietää et on aika tulla kotiin?

Kun maata, kieltä ja kamuja on niin ikävä että huonoimmatkin suomihitit alkaa kuulostaa ihan ookoilta ja mieli täyttyy innosta aloittaa illat viimeinkin jo ilta kympiltä, tanssia jalat kipeiksi huonoilla klubeilla ja nauttia ylihintaista bisseä.

Ei hyvä.

Aveiro

Kyllähän sen meistä jokainen tiesi, että tämäkin päivä tulisi. 

Hyvästien sanominen on välttämätöntä. Erasmus elämä ei voi jatkua kuin, niin, sen erasmuksen ajan.

Kamalinta on sanoa hyvästejä ihmisille. Niille, joita et edes tuntenut vielä viisi kuukautta sitten, mutta joista yhden lukukauden aikana tuli kultaakin kalliimpia ja niin todella rakkaita ja läheisiä. Näiden ihmisten kanssa juostiin mereen ilta-auringossa, juotiin viiniä auringon laskuissa (ja nousuissa), karattiin velvollisuuksia pakoon niin Etelä-Portugaliin kuin Barcelonaankin, ja juteltiin yöt läpi elämän ihmellisyydestä. Kulutettiin rahaa turhuuksiin ja säästettiin välttämättömyyksistä. Parempi euro viinilasillisessa kuin koulun monistekuluissa. 

Oon yrittänyt ajatella, että vaikka mä sanon "good bye", ei sen tarvitse tarkoittaa hyvästejä. Mä tiedän että tulen näkemään näitä ihmisiä vielä tulevaisuudessakin. Kuten Krystian sanoi mulle tällä viikolla kadulla törmätessä, Eurooppa on niin pieni, eikä kohtaaminen ole muusta kuin tahdosta kiinni. Onneksi on Ryanair. 

Tällä hymyllä sanon moi Lissabonille ja heinäkuun kokemuksille. Portugalia ei siis ole vielä tarkoitus hyvästellä, kunhan siirrän olosijaani tänne Tejo-joen rannalle! Viimeisen kuukauden vietän täällä, elokuun ensimmäinen ja Helsinki siintää (onneksi) vielä kaukana. Ja mikä parasta - ylihuomenna tuntuu tämä ihan aidostikin kodilta, kun P. tulee VIHDOINKIN Suomesta. Vähän (paljon) olikin jo ikävä. Home is where your heart is.

White Nights

Viime viikolla ei paljoa hymyilyttäny

Tänään oli ilme tämä

Se oli sit viimeinenkin tentti siinä.

Loma.

Vielä kun pääsis möksälle ja saunaan ja grillaamaan niin ois ah elämä täydellistä. Juhannus mielessäin.

oh land - white nights

Toukokuu

En kestä

En vaan oikeesti kestä

miten ihania ihmisiä olen kohdannut
miten monta uutta asiaa oon oppinut
miten monta kertaa oon saanut sanoa "hitto ootte jo nyt niin tärkeitä"
miten tarpeettomiksi sellaiset asiat, kuin raha tai muutama kerääntynyt kilo voi muodostua 
ja miten nopeesti aika menee

Minä kuuntelen the Kooksia ja laulan ääneen ja lähetän viestejä päättömästi ja juon jääteetä päättömästi ja olen vähän aikaa vain hiljaa koska hiljaisuuskin on mukavaa ja päätän juosta elokuussa puolimaratonin ja vaeltaa jouluna pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan

Ja minua naurattaa sillä nuohan toteutuvat jos haluan 
Ja juuri se tekee elämästä niin kauniin

Tenttiviikot ja niiden jälkeiset

Huijui!

Vaikka pitkään tuntuikin ettei niin ikinä kävisi, niin kyllä vaan sekin päivä tuli, kun mun piti alkaa oikeasti tekemään täällä jotain. Siis Erasmus ja opiskelu, täh, ei niiden edes kuulu olla samassa lauseessa?!

Tilanne kuitenkin oli se, että mulle vihdoin tuli ensimmäiset tentit vastaan. Kolmen tentin kohdalla ei silti mistään suunnattomasta työmäärästä voida puhua, mutta kulutettua kolmisen kuukautta lähinnä vain ihmisten tapaamiseen, juhliin, matkustukseen ja yleiseen hengaamiseen, tuntui kirjan avaaminen ihan uskomattoman absurdilta. Ei se ole mikään salaisuus, että mullakin on täällä kavereita, jotka valitsivat kurssinsa mentaliteetillä kelpaa kunhan ei tarvi tehdä mitään. (Niitä kursseja siis kyllä löytyy. Ei läsnäolopakkoa, ei tenttejä, ei ryhmätöitä, ei kotiläksyjä... Helpoimmat mahdolliset opintopisteet ikinä, in a true erasmus style.)

Anyway, onneksi opiskelun ei tarvinut tarkoittaa sisällä kököttämistä. Voi olla, että täällä kämpillä lukeminen olisi ollut "hiukan" tehokkaampaa, mutta jos kerran ulkona on +28 astetta ja kirjan voi raahata mukanaan esim. rannalle, niin millä todennäköisyydellä mä todella olisin sisätiloissa?

Sitä paitsi näillä näkymin tentit on menneet jopa ihan hyvin. (Business English -kurssin kokeesta vedin lonkalta ryhmän parhaan arvosanan, mutta sillä on turha kehuskella... Service Marketing - kurssilta sain arvosanaksi 11/20. Kympillä pääsee läpi, eli kyllä tää on ihan selvä juhlan paikka.)

Ihan vaan pitääkseni tän 10% opiskelua, 90% kaikkea muuta -elämäni tasapainossa, on seuraavalle kuukaudelle suunnitteilla aika paljon muuta kuin sitä lukemista. Eilen vietin superkivan päivän Portossa Leon kanssa (hitsi haluaisin kyllä laittaa tännekin joitain kuvia näiltä reissuilta, mutta tuntuu ettei ikinä riitä aika kuvien muokkaukseen ja latailuun!), ja huomenna (tai no oikeastaan jo tänä iltana...) ois tarkoitus lähteä pikavisiitille Barcelonaan! Vuorokauden flashtrip kuulostaa kreisiltä, ja todennäköisesti se tulee sitä olemaankin. Varsinkin kun sekä meno- että paluuyöt tulee vietettyä lentokentillä... Saa nähdä paljonko tällä reissulla saa nukuttua, toivottavasti kuitenkin sen verran että oon voimissani lähtemään sen jälkeen seuraavana päivänä Etelä-Portugaliin, Algarveen, jossa meitä odottaa Erasmus National Meeting. Tätä tapahtumaa oon oottanut enemmän kuin kehtaan myöntää. Neljä päivää, 800 vaihto-opiskelijaa joka puolelta Portugalia, Algarven aurinko ja biitsit... huh huh. 

Jos sen jälkeen oon vielä hengissä, olisi vielä muutamia muita kivoja juttuja odottamassa... Haha, oon tässä kelaillut että oikeesti tää vaihtarivuosi ei mun suurimmissa unelmissakaan näyttäytynyt näin uskomattomana, kuin mitä se nyt todellisuudessa on. Aika menee vaan ihan järjettömän nopeasti, ihan hullua ajatella että lukukausi on jo yli puoivälissä. Mutta onneksi on silti vielä paljon jäljellä. Ja todennäköisesti vielä ne siisteimmät jutut kokematta ^-^      

Voi julkinen sektori

Heippa vaan.

Mun piti tulla kirjoittamaan viime viikkoisesta pääsiäislomasta (siis voi kyllä, täällä Portugalissa pääsiäisloma kestää kokonaiset kymmenen päivää. Voisin ottaa käyttöön Suomeenkin), mutta nyt on vaan pakko tulla avautumaan jostain ihan muusta. Kävin nimittäin eilen lääkärissä.  

Mulla on ollut epämääräisiä alavatsakipuja jo viikkoja, ja ajattelin ettei pieni tarkistus nyt ainakaan haittaisi asiaa. Pitäähän näitä eu-kansalaisen oikeuksia nyt johonkin käyttää, ja kun aamulla alavatsa vihloi niin sietämättömästi että just pystyin istumaan paikallaan, päätin ettei tätä tarvi enää kestää. Ja juu kyllä, tiesin ettei julkisen terveydenhuollon päivystykseen meno nyt hirveen nopeeta touhua liene olevan, mut oletin että ehkä parin tunnin jonotuksella voisin olla jonkun lääkärin juttusilla ja resepti kourassa. Ohh so wrooooooooong! Menin sairaalaan heti luentojen jälkeen neljältä, ja kotiin pääsin aamu kahdelta. 

Ensimmäisen lääkärin juttusille pääsin reilun kolmen tunnin odottelun jälkeen. Tyypin englannintaidot olivat lähes olemattomat ja mun hymy valui lattialle kun tajusin että joutuisin selittään surkealla portugalin sanavarastollani omat ladyproblemaani nuorelle mieslääkärille. Homma kuitenkin luisti aika sukkelaan ja ilman tarkempia kuvailuja(jätkä taisi tuntea pientä sääliä mua kohtaan), ja sain pikalähetteen gynelle. 

Gynekologian osastolla jouduin odottamaan taas pari tuntia, ennen kuin pääsin lääkärin vastaanottohuoneeseen. Nuori naisgyne oli ihan supermukava (ja englanninkielentaitoinen, VICTORY), mutta kuulleessaan mun olevan vaihtari ja valittavan alavatsakipuja, se päätti tehdä sisätutkimuksen, sekä ottaa niin veri-, kuin virtsatestitkin. Tässä kohtaa huokaisin vaan syvään ja siirryin odottamaan testituloksien valmistumista odotushuoneeseen. (Ihan btw, yks elämäni awkwardeimmista hetkistä. Kello oli jo yli kymmenestä ja gynen vastaanotto oli täyttynyt viimeisillään raskaana olevista naisista ja niiden miehistä. Istu nyt siellä rauhallisena kun pallomahaiset naiset puuskuttaa kuka lattialla, kuka jalat harallaan tuolilla, miesten hieroessa niskaa ja juottaen pillillä mehua. Mihin mun pitäis katsoa? Yritin keskittyä koulukirjaan.)  

Muutamaa tuntia myöhemmin testitulokset oli valmiit, täysin puhtaina. Musta ei löytynyt mitään infektiota, joka selittäisi vatsakivut, ei edes viatonta virtsatietulehdusta, STD:stä puhumattakaan. Tämä selvä, seuraavalle tohtorille. Mun lähtiessä gyne vielä huikkasi perään, että raskaustestikin oli nega. Kiitin hymyillen. (Siis ihan oikeastiko nega, huh mikä helpotus, kiitos informaatiosta. Vaikka kuinka olisin blondi vaihtarityttö, niin jotain luottoa potilaan sanaan omasta sukupuolielämästään. Kiitos kuitti.)

Jälleen pari tuntia odotusta. Kello alkoi lähennellä aamuyhtä, ja mä nuokuin odotushuoneen tuolilla. Vieressä makasi suomalaisen Merivaaran sairaalasängyillä vanhuksia ristit ja rukousnauhat hyppysissä. Mulla oli ihan lievästi sanottuna ahdistava olla, enkä tosiaankaan tiennyt kuinka kauan täällä taas pitäisi venailla. Ihmettelin mitä ees enää olin tekemässä siellä, olin tullut vatsakivun takia mutta päätynyt gynekologin tarkastettavaksi. Turha mainitakaan et viimeisin kerta kun olin syönyt oli lounassämpylä yliopistolla kellon ympärys aikaisemmin. Tunsin itteni ihan älyttömän tyhmäksi, halusin vain ruokaa, kotiin ja nukkumaan. Soitin jopa P:lle Suomeen koska vitutti ja väsytti ja halusin vain jonkun jakamaan tän ärsytyksen. Ja just silloin mun nimi huudettiin jälleen ("Essi Ellen Kikirii!") ja pääsin viimeisen docin jutuille. Lääkäri toivotti hyvät yöt, vilkaisi mun paperit ja totesi ettei niissä näy mitään. Totesin että niin mulle kerrottin. 
"You're not even pregnant." 
No shit Sherloc. "Yes, I know."
"Still with pain?"
"Yes, a lot."
"OK, I'll give you a prescription for something."

Loppujen lopuksi lähdin siis kotiin resepti kourassa kuten alun perin toivoinkin. Ironisen hauskaa silti, että se resepti sisälti neljä eri antibioottia, tauteihin joista yhtäkään mulla ei todettu. Something indeed. Vissiin tämä tohtori oli vain ajatellut ettei vara venettä kaada, parempi häätää kaikki ylimääräinen mikä mua ikinä voisikaan vaivata, listalta kun löytyi tropit lähes kaikkiin mahdollisiin tauteihin klamydiasta Afrikkalaisiin parasiitteihin ja suolistoloisiin (enkä edes oikeesti vitsaile).

Saattaa olla, että konsultoin vielä omaa lääkärisiskoakin. Jostain kumman syystä mulla on sellainen tunne, että sieltä saattaa tulla erittäin painava kehotus olla ottamatta noita kuureja.


Hauskin osa tarinaa?

Tänä aamuna päätin kuitenkin mennä hakemaan lääkkeet apteekista, ainakin voisin kunnolla tarkistaa mitä myrkkyjä ne mulle halusi syöttää. Farmaseutti otti reseptin vastaan, tutki sitä sekunnin, ja ojensi mulle takaisin. "Ikävä kyllä sun lääkäri unohti allekirjoittaa tämän. Sun täytyy mennä takaisin sairaalaan hakemaan uusi, allekirjoitettu resepti."

Enkä enää tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa. Olemattomiin tauteihin siis olemattomia lääkkeitä. Katsotaan jaksanko lähteä kokeilemaan mun onnea uudestaan.

Asioita jotka tekevät onnelliseksi

Viime viikoina mä olen ollut jopa epätavallisen iloinen. Tuntuu muuten hassulta kirjoittaa tuo ylös, sillä eihän siinä nyt pitäisi olla mitään epätavallista. Mutta tiedättehän te sen tunteen, kun herää aamulla suu virneessä edellisestä päivästä, ja vain toivoo että myös tää edessä oleva tulisi olemaan yhtä hyvä. Ja, totta tosiaan, se on. Kun näitä hyviä päiviä kertyy jonoksi asti, mun peruspessimisti suomalainen minäni alkaa melkein epätoivoisesti etsimään jotain vikaa tai virhettä, eihän se nyt vaan voi olla niin et kaikki on näin täydellistä? Mut kyllä se vissiin vaan voi olla. Ja hyvä niin. Äksdee hymiönä on hyvä olla.

Siitäkin huolimatta, että tää onnellisuusjakso on erittäin tiedostettu, ajattelin vaan koota ylös ne kaikista helmeimmät hetket. Ja myös esim koska rakastan listoja.

1) Löysin omasta marketistani RUISLEIPÄÄ(!!1!!11!!!) Ja siis ei sitä "ruis"leiväksi kutsuttua vaaleaa patonkia, jonka koostumus on just sama kuin muissakin vehnähötöissä, ja ruistakin inc-listan mukaan on 6 prosenttia. Tämä täyskokojyväruisleipä löytyi tiukasti vakuumiin pakattuna (mutta täysin säilöntäaineettomana!) sieltä health-osastolta, josta muutenkin nappaan aina kaurahiutaleet mukaani. Kiitos saksalainen leipäteollisuus, ei tämä suomalaista ehtaa ruisleipää korvaa, mutta vaihtohtojen puutteessa kelpaa varsin mainiosti <3

2) KUKAT. Kukat KAIKKIALLA. Ihan sama pitääkö katseen tiukasti maassa vai antaako sen kurottautua taivaalle.

3) Arjen luksusta on tuoreet appelsiinit vuokraisännän omasta puusta

4) Aina ois hyvä muistaa antaa sattumalle mahdollisuus. Viikonloppureissulla Lissabonissa löydettiin Palinan kanssa ihan törkeän makee vaihtoehtoistaidetta tarjoava galleria OSTARIN KELLARISTA. Joskus kantsii lähteä Pull&Bearia pidemmälle. 

5) Aamupala on edelleen mun lempparihetki päivästä, mut varsinkin tää mutteripannukokoelma saa mun sydämen sykkimään. Ja miten satuinkin löytämään näin samanmieliset kämppikset?

6) Onni on varatut lentoliput. Jo nyt voin sanoa että Ryanairilla ja mulla tulee olemaan pitkä ja kiihkeä suhde tän erasmuksen aikana. Rakkautta ensisilmäyksellä ja visa electronin sivalluksella. Sen lisäksi että pääsee reissuun ihan naurettavan halvalla, on kivaa päästä reissuun ihmisten kanssa, jotka arvostaa näitä samoja asioita. Leoa ei ole hirveän vaikea puhua ympäri kun puhutaan matkustamisesta, hahaha. 

7) Kuin söpö miniananas!

still sick or sick again?

Viimeisten viikkojen aikana mun sairastamisesta on jo tullut yleinen vitsi. 

"Hey Essi, how's it going, still sick?" ja "Daaaaamn, are u really sick again? Or just never got rid of the previous one?"

Parasta oli, kun eräs tyyppi tokaisi hetken mietittyään, että edes kolmen viikon tuntemisen jälkeen se ei tiedä miltä mä normaalisti kuulostan.

Mä en ole ikinä ollut hyvä sairastamaan. Oon niitä tyyppejä, jotka ei kestä sitä olotilaa, kun ei pysty tekemään mitään. Mieli tekisi mukaan kaikkeen mahdolliseen, enkä pysty sanomaan ei ehdotuksille. Lisäksi mua ahdistaa, jos en oo produktiivinen ja saa jotain aikaan. Ja, niin... ehkä noista lauseista jo löytyi se selitys, miksi tääkin lenssu on kestänyt yli kolme viikkoa. Pitäisi osata hiljentää, jotta voi mennä lujempaa.

Tän päivän mä oon pysynyt tiukasti sängyn pohjalla. Ainoa aktiviteetti oli, kun nousin ylös keittämään itelleni kattilallisen tomaattikeittoa (johon ujutin ihan hitosti valkosipulia ja chiliä) ja valmistin litroittain sitruuna-inkivääriteetä. Jos näillä mausteilla ei lähde bakteerit kuuseen, nii ei sit millään! 

Jos tästä mitään positiivista haluaa löytää, niin ainakin on ollut aikaa treenata kielitaitoa. Portugalinkielisen matkailulehden lisäksi löysin nimittäin hyvän joukon brasilialaisia youtube-tilejä. Slangisanavaraston kartuttaminen ei oo ikinä huono juttu. A galera, fala sério, eu posso falar português, né?! (People, for real, i can speak portuguese, right?)

Toivottavasti tää täydellinen lusmupäivä kantais hedelmää ja olisin huomenna vähän vähemmän tukkoisella olotilalla liikenteessä. Aamu kuudelta olisi nimittäin jo tarkoitus olla skarppina menossa, sillä meidän ihana erasmusperhe ottaa bussinnokan kohti Lissabonia <3_<3 
Tiedän kyl, että mulle siellä ei tule olemaan mitään uutta nähtävää (varsinkin kun aikatauluun on tungettu lähinnä pakollisia turistinähtävyyksiä), mutta oon aivan varma, että tällä kokoonpanolla viikonlopusta ei voi tulla kuin legendaarinen. Sormet siis ristissä, että huomenna ei tarvi köhiä ja niistellä samassa mittakaavaassa kuin tänään. Ja no, vaikka pitäisikin, niin hauskaa mulla on silti aina ^-^

the weekend

plan for a weekend

surf, party, chill out
and repeat

Aamulla rannalle, rannalta juhliin, juhlista jatkoille, jatkoilta rannalle. Ja uusitaan koko viikonlopun läpi. 
Voi erasmus, voi Portugali. 

(sitä en ihmettele, ettei keskimmäisestä osuudesta ole julkaisukelpoista materiaalia)

Jo maaliskuu

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä blogia, olin päättänyt jo etukäteen, ettei tästä tuu mikään vaihtariblogi. Sellainen, johon kirjoitetaan vain vaihto-opiskelukuulumisista, päivitetään aluksi tiuhaan (kun tapahtuu niin paljon uutta ja jännää) ja sen jälkeen ehkä kerran kuukaudessa (kun tapahtuu entistäkin enemmän uutta ja jännää, mutta motivaatio ja aika niistä raportoimiseen alkaa olla tiukilla).

Totuus kuitenkin on, että mä olen vaihdossa, ja hitto vie niin paljon kuin haluaisinkin kirjoittaa jostain muusta kuin Erasmus partyista ja yliopisto-ongelmista, niin eihän tää elämä täällä kyllä oikeen mitään muuta ole. Ja juu, for real, enhän mä ehdi kirjoittaa edes niistä. 

Joten, kun multa kysytään, mitä oon tehnyt näiden kolmen Aveiro-viikon aikana, mä en tiedä mitä vastata. En mitään, ja ihan hirveästi kaikkea. Viimeiset kymmenen päivää oon ollut kipeänä (daaamn integration weekend ja aamukasiin juhlitut yöt...) mutta tunnetusti nuhakuume ei mua hirveästi pidättele. Lähinnä vain toivon, että se väistyisi, ja pääsisin tekemään vieläkin enemmän ja paremmin voimin.

Oon tutustunut ihan uskomattomiin ihmisiin, viettänyt iltoja nauraen vedet silmissä huonoille vitseille, keskustellut syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, saanut ystäviä. 

Pelkän partypartyn lisäksi oon myös esim. (vihdoinkin) saanut tehtyä itselleni lukujärjestyksen, aloittanut portugalin opiskelut, sekä tästä innostuneena saanut aikaan erittäin nolosti päättyneitä keskusteluyrityksiä brassivaihtareiden kanssa. Oon käynyt surffaamassa, juonut lukemattomia 50-sentin espressoja ja viettänyt sairastupaa porukalla pannukakkuja paistaen. Ja käynyt paikallisissa yliopistojuhlissa katsomassa mikä on tunas, seurannut jalkapallomatsia true-football-loverin kanssa (opin et siinä seurassa FC PORTOa ei sitten parane mennä pilkkaamaan) ja tanssinut tuntikausia baarien tanssilattioilla... (ja saanut siihen avustamaan myös useita innokkaita opettajia. Täällä on niitä brasseja paljon.)

Tähän mennessä en voi väittää muuta kuin nauttineeni. Vihamielinen sota muurahaisia vastaan ei ole vielä päättynyt, mutta asunnonkin vikapuolet alkaa painaa niin vähän vaakakupissa, ettei mun hymyä hyydytä juuri mikään. 

Hitto, täällä on kivaa.  

Perus vaihtariongelmia?

Niin pyhästi kuin vannoinkin, että hautaan suomi-minäni kauas peräpohjolaan, on se jostain kumman syystä nyt tulossa jälleen esille.

Vaan ehkä sille voi antaa vapautuksen. Alkaa nimittäin näyttää siltä, ettei erasmus-elämä todellakaan ole muuta kuin partypartya, mä kun en (ihan for real) vieläkään ole ollut yhtään ainutta päivää koulussa. [EDIT// siis tunneilla!! Koulussa oon kyllä ollut lähes joka ikinen päivä. Näennäisen turhaan kylläkin...] Voin silti pyhästi vannoa, ettei syy löydy allekirjoittaneessa, vaan tässä ihan uskomattoman helposti tulkittavassa yliopistossa, jossa byrokratia toimii ja opettajat ovat helposti saatavailla. Eikun...

Tuntuu, että kukaan koordinaattoreista tai professoreista ole koskaan koululla, ja vaikka koko henkilökunta on portugalilaiseen tapaan ihan tajuttoman ystävällistä ja avuliasta, niin kukaan ei tiedä mistään mitään, eikä oikeasti osaa kertoa miten kaikki pitäisi järjestää.

Siis, viikon ihmisten, paikkojen ja oikeiden papereiden etsiskelyjen jälkeen mulla olisi VIIMEIN pitänyt olla tänään ensimmäinen koulupäivä. Vaan löytäessäni oikean luokan (johon meni muuten  melkein puoli tuntia ja koko portugalinkielitaitoni. Yliopistolla on yli 20 eri yksikköä. Ikävä Vallilaa.) pääsin vain toteamaan, ettei tämäkään professor ollut jostain kumman syystä jaksanut tulla pitämään tuntiaan. Tähän kohtaan kysyisin vain, että miten meidän oletetaan opiskelevan, jos itse vastuunalaisia ihmisiäkään ei voisi vähempää kiinnostaa?

Koko kursseille ilmoittautuminen oli oma ohjelmanumeronsa. Ensiksi piti tavata oman opiskelualan koordinaattori (mun tapauksessa ekonomian vastaava professora), jonka kanssa sopia mitä aikoo opiskella (ja hankkia allekirjoitukset paperisiin dokumentteihin). Tämän jälkeen piti mennä tapaamaan yliopiston kv-koordinaattoria, jolle näyttää allekirjoitettu kurssivalintadokumentti, ikäänkuin varmistukseksi että joo-o, olen todellakin halukas menemään näille kursseille ja saanut niille hyväksynnän. Tämän jälkeen alkoi vasta ilmoittautuminen kursseille, joka mun tapauksessa aiheutti jälleen ylimääräistä työtä. Kuten jo totesin, yliopistolla on yli 20 yksikköä, ja jos kurssit pidetään eri yksiköissä, pitää jokaisessa mennä ilmoittautumaan erikseen juuri sen yksikön kursseille. Mun kohdalla se tarkoitti sitä, että jouduin ilmoittautua neljässä eri paikassa, mulla kun on kursseja niin kauppatieteiden (economia), markkinoinnin (marketing), viestinnän (comunicação) kuin kielitieteidenkin (línguas) yksiköissä. Voin valehtelematta kertoa, että tähän yksinkertaiseen tehtävään meni ihan koko päivä. 

En olisi koskaan kuvitellut sanovani näin, mutta siis mikä ylellisyys ja etuoikeus se onkaan, kun voi ilmoittautua kursseille netissä. Te Suomessa, olkaa tyytyväisiä. 

Mutta, maassa maan tavalla. Siksi mekin mun kämppikseni kanssa päätettiin vain haudata turhautuminen ja ottaa lasit viiniä. Sillee portugalilaiseen tapaan :--)

    

Viime päivinä

Hei.

aika katoaa jonnekin ihan uskomatonta vahtia. päivät on niin lyhyitä, etten mä juuri ehdi kuin herätä, ja mennä nukkumaan. mitä siinä välissä tapahtuu, en itsekään pysy perässä.

Tultiin P:n kanssa alkuviikosta Pohjois-Portugalin roadtripiltä. Kutkuttava low season ja molempien kevyenä liitävä mieli toi matkalle muun muassa neljän tähden hotellin, mutta hei, jos 45 eurolla saa lämmitetyn vesisängyn, rajattoman saunan ja allasosaston käytön ja tuoreita croissanteja aamupalalla, niin mä tuun matkustamaan uudestaankin turistimassojen ulkopuolella. Kiitos, kun valitsette kesäkuukaudet.

Mulla on nyt myös osoite Portugalissa.

Seuraavan kuuden kuukauden ajan mun kotini sitten löytyy Rua da Aviação Naval nº6:sta, ainakin, jos yhteiselo kahden kämppistytön ja noin triljoonan muurahaisen kanssa onnistuu lähes saumattomasti. Asunto tosiaan on ehkä pienen pintaremontin nitroglyseriinillä räjäyttämisen tarpeessa, mutta koska en jaksa olla negatiivinen, tein listan sen hyvistä puolista:

1. Mulla on kaasuhella

2. Mulla on tulitikkuja, joilla sytyttää siihen tuli

3. Ja mutteripannu jolla keittää kahvia

JA sen hellan takana niin, niin kaunis kaakeliseinä. Mun rakkaus noita maalattuja kaakeleita kohtaan on saanut jo niin mittavat sfäärit, että löysin itseni miettimästä, kuinka vaikeaa olisi saada azulejos'ta Suomeen. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin mä ostan itselleni oman asunnon, jossa olisi juuri kaakeliseinäremontin tarpeessa oleva keittiö.

ja ps. en saa tarpeekseni tästä videosta. Hitto mun on joskus pakko päästä johonkin isoon musiikkitapahtumaan paikan päälle. Grammyt nyt taitaa olla vähän suuruuden hullua toiveajattelua, ellen mä nyt päätä ryhtyä kuuluisaksi. Ja nyt näin ajateltuna, niin ihan Grammyja ajatellen voisin laittaa to-do-listalle. 

At the moment unavailable

Etelä-Eurooppalainen aikakäsitys ei ole ikinä ollut mulle mikään helppo asia ymmärtää, vaikka oonkin joutunut moneen kertaan työskentelemään sen kanssa. Kaikissa kv-projekteissa ollaan suomijengin tai pohjoismaalaisten kanssa venailtu milloin espanjalaisia, milloin italialaisia saapumaan yhteisiin meetingeihin. Naurettu, kun sovittu ten o'clock sharp venyy lähemmäs puolta päivää, ja "vartin" kahvipaussille on jo valmiiksi asetettu tunnin siirtymäajat.

Varmistusta vaihdolleni mä sain venailla lähes jouluaattoon asti. Ihan kivahan se toki oli loppujen lopuksi saada, mutta siihen mennessä mä olin ehtinyt jo lähettää yliopiston kansainvälisyystoimistolle jo parikin sähköpostia ja jopa soittanut kerran. (Nainen puhelimessa oli kyllä silloin ihan mukava. "DON'T WORRY, the answers will come before the beginning of the semester!" No se kiva. Olishan ollut tympeää lähteä sinne asti vain toteamaan, etten mä olekaan tervetullut.) 

Oon yrittänyt ottaa tämän perus suomi-moodin pois päältä, ja vain let it be. Ja siitä huolimatta en tiedä, olisko pitänyt itkeä vai nauraa, kun sain viimein pari päivää sitten vastauksen omalta academic coordinatorilta. Tarkoitus oli siis sopia tapaaminen kyseinen rouvan kanssa, sillä yliopiston opetus alkaa 11. helmikuuta, ja deadline rekisteröityä kursseille on edellisenä päivänä. Tähän rekisteröitymiseen mä tarvin juurikin tämän koordinaattorin hyväksymän ja allekirjoittaman kurssisuunnitelman. Ja mitä mä siis sain vastaukseksi kainoon tapaamis-pyyntööni? Että rouva senhora professora on at the moment unavailable ja palaa takaisin yliopiston toimistolle 12. päivä, ehdottaen tapaamista kyseiselle päivälle iltakymmeneksi. Tuijotin sähköpostia suu auki, ja lähetin välittömästi uuden viestin kysyen, että onko tosiaan ok, että tapaan rouvan vasta sinä päivänä, ja rekisteröidyn sitten kursseille, ehkä olisi kuitenkin parempi jos sopimisin tapaamisen jollekin toiselle kordinaattorille, joka on paikalla ennen deadlinea. Tällä kertaa vastaus tuli jo saman päivän sisällä: 
"Dear Issi, do not hurry! There almost is no any classes on Wednesday!"

---

Niin. Mulle deadline on aina ollut deadline, ja äimistelin tätä asiaa ääneen P:lle.

- Siis ihan oikeasti. Miten kukaan professori voi ottaa omaa lomaa ennen lukuvuoden alkua, jos sillä on velvollisuutena tavata opiskelijoita just niinä tiettyinä päivinä? Mulle annettiin vain tuon naisen yhteystiedot, mun piti hoitaa tää, ei se vaan voi olla poissa?? Täähän on huonoin aika ikinä lähteä lomalle!!

- Mitä sä höpiset, nimenomaan tämä on paras aika olla poissa. Aika, jolloin siellä on kaikista eniten työtä, jonka sitten voi vain työntää muille kun ei itse ole paikalla! Welcome to Portugal. 

Eli parasta alkaa vain tottua. Tämän inspiroimana mekin päätettiin olla tavoitettamattomissa, ja lähdettiin pienelle roadtripille. Loppuviikon suunnitelma on kiertää Pohjois-Portugalia, vierailla kansallispuistoissa ja ehkä käväistä vähän Espanjankin puolella. We'll see.  

Ruby

Mulle granaattiomena on yhtä kuin täydellisyys.

En varmaan koskaan lakkaa yllättymästä, kuinka nuo uskomattoman syvän verenpunaiset siemenet, ihan kuin pienet rubiinit, muodostaa kulhoon eroteltuina täydellisen jalokivimeren. Joka ikinen kerta tulee kylmät väreet, kun leikkaan hedelmän halki.

Näitä mä aion nauttia niin paljon kuin ikinä pystyn. Suomi, muuta etelämmäksi. En tykkää susta noilla leveyspiireillä. 

One year later

Tajusin just, että siitä on aika tarkalleen vuosi, kun olin täällä, ja siis kirjaimellisesti juuri tällä paikalla, ensimmäistä kertaa.

Helmikuussa 2014 mä pakkasin laukkuni, ja lähdin aika hiton rakkaaksi muodostuneen ystävän luokse Portugaliin. Ystävän olin (muuten kuin skypen kautta) tavannut kahdesti aiemmin, Portugalia en kertaakaan. Lissabon oli kaunis, mulla oli jatkuvasti poreileva, hehkuva olo, ja nauroin enemmän kuin koskaan aiemmin kahden viikon aikana. Muistan, kuinka luin kuvan parvekkeella viestinnän pääsykokeisiin (olin just aloittanut Helsingissä liiketalouden opinnot. Ei napannut.) ja annoin helmikuisen auringon lämmittää olkapäitä. Hetkittäin ajattelin, että mitä jos mä vain en lähtisikään takaisin Helsinkiin. Oli niin kevyt ja helppo olla, mihin kyllä saattoi auringon lisäksi vaikuttaa seurakin...

Mutta enpä ois siltikään silloin uskonut, että vuoden kuluttua istuisin samalla parvekkeella. Mediayhteiskunnan sijaan luen portugalinkielistä Harry Potteria, ja paluulipun päiväyskin on vuodentakaisen kahden viikon sijaan yli puolen vuoden päässä. Ja se samainen "ystävä" (jota tuskin silloinkaan olisi voinut kutsua sillä termillä) on saanut ihan oman, erityisen paikkansa mun elämässä. 

Vuodessa voi muuttua aika hiton moni asia. Hiusten väri, sinkkuus-aste, ja esim nyt se suhtautuminen omaan koulutusalaan. Opiskelu aiheuttaa edelleen kausittaista epätoivoa ja ristiriitoja (vaikkei sitä 4,8 keskiarvosta voisi nähdä), mutta jos en mitään muuta ole vuoden aikana oppinut, niin sen, että onnellisuus on aivan tajuttoman hassuista ja niin pienistä asioista kiinni. Ja niin klisee kuin se onkin, elämää ei voi ennustaa.

Ja vaikka moni asia olisi muuttunut, niin jotkin asiat on just niinkuin silloinkin. Kuten tämä poreileva tunne mun sisällä. Edelleenkin on läpikotaisin rakastunut fiilis.

(ps vaikka jätinkin silloin menemättä pääsykokeeseen, niin viestintä kyllä kiinnostaa vieläkin. Ei silti harmita. Musta tulee tradenomi, mut hei tuleepa ainakin tradenomi, jolla on läimäistä cv:een puolen vuoden vaihto-opiskelut Portugalissa)   

And this isn't London

Voi jeesus, mun tosiaan ei olisi pitänyt toivoa mitään ennenaikaista ihmettä tämän taudin suhteen.

Eilinen päivä meni aika nätisti, mutta illalla alkoi olla niin huono olo, etten päässyt sängystä ylös. Hitto ja kun kaikista mahdollisista sairauksista just VATSAKIPU on jotain mitä mä en siedä ollenkaan. Alennun ihan pikkulapsen tasolle, kun vatsaa alkaa pikkusenkaan vääntää. Ja nyt ei tietenkään edes puhuttu mistään pikkunipistyksistä vaan pöntönhalaus-meiningistä...

Mietin jo sitäkin, että voiko tämä olla ihan vaan psykologista oirehtimista? Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun mulla iskee vatsakrampit just kun tulen Portugaliin. 

Ettei menis pelkäksi marinaksi, niin saatiin me kyllä hoidettua muutamat tärkeät asiatkin eilen. Laitoin muutamia sähköposteja asunnon välittäjille, ja hankin myös puhelinliittymän tänne! Hahaaha, ihan säälittävää miten paljon nautin vaan siitä tosiasiasta, että mut saa nyt kiinni portugalilaisesta numerosta. Hope soon myös portugalilaisesta osoitteesta! 

Tuon lisäksi tällä hetkellä fiilistä nostaa eilen updatettu NOS Alive -festarin lineup. Kiitoosss, Flume oli aika jees lisä! Huh huuh tuosta perjantaista onkin tulossa kova, Muse(!) ja Metronomy(!!) ja Young Fathers ja the Wombats ja ja... Joo en kyllä malttais oottaa! 

Happy

Suurin piirtein näissä tunnelmissa menin koko eilisen aamun. Levein hymy vähään aikaan. Koneessa huono olo alkoi uitenkin nousta uudelleen - ekaks syytin vain väsymystä ja vatsataudin jälkimaininkeja, mutta illalla olo paheni entisestään. Toivottavasti tää nyt menisi kohta ohi!

Tänään on tarkoitus alkaa järjestelmään kaikkia mahdollisia asioita, mitä vaihto-opiskelu tuo mukanaan, mutta joita ei voinut (tai viitsinyt, köh köh) hoitaa Suomesta käsin. Puhelinliittymä,  appointment yliopiston koordinaattorin kanssa, asunto, mitä näitä nyt on...

Ainakin muutaman ensimmäisen päivän vietän kuitenkin appivanhempien vieraanvaraisessa hostellissa. P:lle kitisin jo vähän etukäteenkin, että olis kyllä kiva muuttaa asap omaan asuntoon, mutta salaa oon tyytyväinen, että saan ainakin pari päivää ihanassa, tutussa Lissabonissa. Huuuh mä niin rakastan tätä kaupunkia.

Kipeänä Orimattilassa

Lauantaina sanoin perheelle, kavereille ja Kokkolalle heipat, hyppäsin neljän laukun kanssa junaan (puolustuksena totean, etten kyllä raahannut siinä vain omia tavaroita), ja muutaman vaihtoyhteyden kautta pääsin Lahteen. Mun on tarkoitus viettää muutama päivä Orimattilassa, ennen lentoa Lissaboniin. Eilen onnistuin kuitenkin nappaamaan jonkun ihanan viruksen itteeni, ja viime yö menikin vessanpönttöä halatessa. I <3 oksennustauti. Nooot...

Pari päivää ehdin kuitenkin tehdä kunnolla töitä kirveen varressa ja sirkkelin ääressä. Tämä taudin aiheuttama väsymys ja voimattomuus on ihan perseestä, en oo oikeasti tottunut olemaan näin avuton. Joka lihasta koskee ja tuskanhiki on päällä koko ajan, ottaisin kuumeeseen buranaa, mutta voi olla parempi hikoilla se vaan pois. Huomenna pitäisi kuitenkin selviytyä viisi tuntia lentokoneessa!