Kesken

Vuoto ja kivut alkoi lähes yllättäen. Olin ottanut osastolla neljä pilleriä ja tein vielä puoli tuntia töitä läppärin kans sairaalan sängystä. Sit se alkoi. Kipu oli tavallaan järjettömän kovaa, tavallaan silti vähäisempää kuin olin pelänny. Mut se vuoto. Ekan kerran vessaan mennessä säikähin ihan oikeasti. Rikossarjan murhakohtauksen näköinen ympäristö oksetti. Eka vessareissu ei jäänyt ainoaksi. Hyytymiä, sellaisia isoja löllyviä vesi-ilmapalloja, joita nakeltiin lapsena toisten niskaan. Mietin, minkä niistä mukana vedin oman, jo 12 viikkoa mukana kulkeneen toiveeni alas viemäristä.

Pääsin sairaalasta kotiin illalla koska vuotoa "tuli niin hyvin" ja kivut oli hallinnassa, hoitaja vielä ilmoitti et tuskin vuotaa enää kauaa koska sitä oli jo tullu niin paljon. Mut kyllä vuosi. Olin yksin kotona, en nukkunu koko yönä. Kivut tuli takaisin joskus aamukahdelta, lämmitin kauratyynyä mikrossa ja koitin kävellä kipua pois. Kävelin, istuin vessassa, vaihdoin siteitä. Aamupäivällä alkoi ekan kerran huolestuttaa. Oli heikko, väsynyt, kehno olo. Kävin ulkona haukkaamassa raitista ilmaa, mut en päässyt kuin oven ulkopuolelle, ja käännyin takaisin. Jalat petti alta. Laitoin Pedrolle viestiä, joka käski soittaa sairaalaan. Joo mut kai tää on nyt ihan normaalia, ainahan nämä vuotaa paljon. Päätin mennä takaisin sänkyyn, ja onnistuin nukahtamaan.

Tunnin päikkäreiden jälkeen heräsin verilammikosta. Sitä oli kaikkialla. Sairaalasta mukaan napattu vaippa oli vuotanut läpi, samoin mun sängylle suojaksi asettama monin kerroin taitettu pyyhe. Housut, lakanat, tyyny, petauspatja, patja, kaikki veressä. Teki mieli itkeä, pitääkö mun tääkin nyt ite siivota. Veren määrä ei huolettanut. Se huoletti, menisikö 600 euron patja pilalle. Nousin ylös, ja romahdin välittömästi alas lattialle. Jalat ei kantanut. En tajunnut että mikä hitto tässä nyt on, mut päässä ei pyörinyt muuta ajatusta kuin että patja olisi pakko pelastaa, joten aloin kontiltani kiskoa lakanaa pois, ja raahasin itsekin puoliksi maassa ryömien petauspatjan kylpyhuoneeseen. Suihkutin sitä jääkylmällä vedellä ja koitin saada veren pois. Asetin kuivaustelineen päälle valumaan, siirryin käsipyyhkeen kanssa pyyhkimään verta pois patjasta. Lähti onneksi kivuttomasti. Ja sen jälkeen soitin sairaalaan. 

"Pitääkö vaihtaa tunnin välein side?"

Pitäisikö mun jo pystyä käyttämään siteitä? Meen niillä vaipoilla mitä annoitte sairaalassa, ja nekin pitää vaihtaa useammin.

"Onko huono olo?"

No tavallaan, en pysty seisomaan.

"Siis kyllähän tänne saa tulla, jos siltä tuntuu. Voiko puoliso tuoda?"

Puoliso on monen sadan kilometrin päässä ja lentää huomenna Unkariin.

"Hmm, no kuulostele oloa ja lähde tulemaan jos ei helpota."

En jäänyt kuulostelemaan. Laitoin viestiä työkaverille, pyysin voisiko se viedä sairaalaan jos ehtisi. Kuulemma ehtisi (kiitos!!!!!), menisi noin tunti. Nousin lattialta ylös, halusin pakata repun mukaan. Silloin meni taju. Korvissa oli humissut ja surissut jo lattialla, mutta hidas nouseminen jaloille sai mut rojahtamaan kokonaan. En tiedä kauanko makasin, ehkä minuutin, sit taju palasi. Reppu. Pakkasin sitä pään pyöriessä, korvien humistessa. En oikein tiedä tai muista mitä tein, ilmeisesti ryömin tai konttasin olohuoneessa ja koitin saada reppuun edes ne pakollisimmat tavarat. 

Jossain vaiheessa työkaveri laittoi viestin, että on nyt tulossa. Katsoin kellosta, että omasta viestistäni oli kulunut vähän reilu tunti. Mihin aika oli kadonnut? Kuittasin kai että tulen pihalle. Muistan, että mietin miten hitossa mä sinne asti pääsen. Koitin saada takin päälle, repun selkään, nousin jaloille ja kaaduin saman tien. Itkin. Pakko päästä ulos että Eve löytää ja voi viedä sairaalaan. Nousin ulko-oven kohdalla seisomaan avatakseni oven. Sain oven auki, ja pyörryin uudestaan. 

Tällä kertaa virkoamisessa meni vähän kauemmin. Taju palasi vähitellen, päässä kuului pelkkää huminaa. Sun on pakko nousta. Pakko. Käännyin kyljelle ja nousin kontalleni. Tajusin, että olin pyörtynyt kroppa puoliksi mun ulko-oven edestä alas vievien kellarin portaiden päälle. Jos olisin ehtinyt ottaa yhdenkään askeleen ennen pyörtymistä, kaatunut alas vähänkään voimakkaammin tai väärässä kulmassa, olisin varmasti pudonnut portaat alas. Raahauduin vielä rappukäytävästä pihalle, kylmä ilma onnistui selvittämään päätä sen verran, että huomasin Even soittavan. Vastasin ja kerroin hengästyneenä missä olen. Tämän jälkeen en oikein muista, mitä tapahtui. Eve ajoi pihaan, nousin autoon, ajettiin sairaalaan. Muistan, että olin tunkenut housuihin vaipan lisäksi pyyhkeen, mutta pelkäsin että se vuotaisi läpi auton penkkiin. Jälkeenpäin Eve kertoi, että oli jo puhelimesta kuullut, että nyt on hätä. Kuulemma se myös pihalta peruuttaessa törmäsi vahingossa meidän roskakatokseen, oli hätääntynyt ja pelästynyt tätä tilannetta.

Sairaalassa Eve talutti ja kuljetti mut pyörätuolilla naistentautien osastolle. Pääsin sekunnissa tutkimushuoneeseen, ympärillä gyne, kätilö, ensihoitaja ja labrahoitaja. Gyne alapäässä, kätilö tippaa laittamassa, ensihoitaja mittaamassa verenpainetta, labra ottamassa verinäytettä. Joka puolella tökittiin ja pistettiin. Verenpaine 70/40, hemoglobiini 70 ja jotain. Tippaa ei saatu laitettua, verinäytteitäkin varten piti pistää monta kertaa, suonet oli liian kuivat. Pyytelin anteeksi, kun säpsähtelin neuloja. Gyne sanoi ettei mulla ole lupaa pyytää anteeksi. Pyysin anteeksi että olin pyydellyt anteeksi. Lopulta tippa saatiin paikalleen rei'itettyyn kämmenselkään. Meni vain muutama hassu tuokio, kun tuntui että syvä verho päästä lähti lipumaan pois, ja pystyin keskittymään hoitajien sanoihin. Ihmeellisen ihana tunne.

Sain illan ja yön aikana kaksi pussia verta, verenvuotoa hillitseviä lääkkeitä ja tunnin välein toistuvat verenpaineen ja ruumiinlämmön mittaukset. Verenpaine alkoi korjaantua välittömästi. Yöllä se oli jo 90/50, aamulla yläpaine mulle täysin normaali 105. Hemoglobiinikin oli aamulla jo 82. Lepäsin. Sain ruokaa puolen päivän aikaan, kun gynekologi luotti, ettei nukutusta enää tarvittaisi - näytti siltä, ettei tässä kaavintaan oltu menossa, onneksi. Taputettiin kädelle. "Joskus näin vain tapahtuu."

Pääsin reilun vuorokauden päästä takaisin kotiin, kroppa palautuu ja toipuu yllättävän nopeasti. Mieli sitä vastoin ei. Itkua, pelkoa ja paniikkia kestää varmasti vielä kauan. Mitä mä tein väärin, kun tämä pieni ei osannut pysyä mukana. Mitä jos se seuraavakin menee kesken? Miksi juuri meille? 

Myös kokemus itsessään oli pelottava. Mitä jos en olisi soittanut sairaalaan, ja olisin oikeasti menettänyt tajun yksin kotona.  Mitä jos työkaveri ei olisi ehtinyt kuljettamaan mua sairaalaan, olisinko muka soittanut itselleni ambulanssin (en varmasti). Mitä jos olisin kaatunut ne kellariportaat alas ja lyönyt pääni. Koko verenvuoto oli huonoa tuuria, mutta myös niin paljon onnea matkassa.

Olin tullut raskaaksi tosi yllättäen, nopeasti. En vahingossa, vaikka niin ehdin omalle äitille vähän vitsillä heittää. Mutta nopeammin, kuin olisin osannut toivoakaan, heti ekalla yrityksellä. Se tuntui lahjalta, mahdollisuudelta. Ostin vauvan töppöset, ja kerroin niillä Pedrolle, että siitä tulee isä. Me molemmat itkettiin ja naurettiin, Pedro oli ehtinyt jo yli kaksi vuotta kysyä että milloin, joko. Sitten päätettiin, että no nyt. Sain vahvat raskausoireet, ja kaikki tuntui menevän hyvin. Laskin, että vauva syntyisi kesäkuussa, laskettu aika olisi mun siskon häitä edeltävänä päivänä. Nauroin sen kanssa, että nyt jäisi puheet pitämättä, ellei onnistuisi skypen välityksellä, pahimmassa tapauksessa synnytysosastolta. En tajunnut, että se todellisuudessa olisi ollut se parhain tapaus. 

Onnea kesti ekaan varhaisultraan asti, jossa todettiin alkion vastaavan huomattavasti pienempää kokoa, kuin viikkoja oli kasassa. Mun piti olla kahdeksannella viikolla, alkio oli vain 6+4. "Mutta aika fifty-fifty tämä on, voi olla, että on vain sattunut hedelmöittymään myöhemmin" kätilö kertoi. Mun toivo oli mennyt, ja poltin jo samana iltana ahdisutuneena tupakan. Mä vain tiesin, että tässä ei olisi enää mitään tehtävissä.  

Oma fiilis oli täysin oikea - kahden viikon päästä kävin uudessa kontrolliultrassa, jossa todettiin alkion yhä vastaavan samoja viikkoja, kuin edellisessäkin. Kohtu ja istukka olivat jatkaneet kasvuaan, sikiö ei. Ei sykettä, ei elämää. Eikä vuotoja. Keskeytynyt keskenmeno, luin googlen avulla. 

Viikko odottelua (josko kuitenkin vuoto alkaisi itsekseen?), visiitti terveyskeskuksessa, allekirjoitettu pyyntö raskauden keskeytyksestä sikiön vakavan sairauden tai rakennepoikkeavuuden perusteella, ja lähete raskauden lääkkeelliseen tyhjennykseen osastolle. 

Itkin sitä lupalappuakin. 

Pyydän lupaa, että raskauteni saataisiin keskeyttää.

Vakuutan antamani tiedot oikeiksi.

Hakijan omakätinen allekirjoitus.

Oon aina hyväksynyt, puolustanut ja kannattanut naisten oikeutta aborttiin. En ollut kuitenkaan koskaan aiemmin kyseenalaistanut Suomen lainsäädäntöä, jossa abortti näennäisesti sallitaan kaikille, mutta siihen pitää silti aina pyytää ja saada lääkärin lupa. Nyt se oli yksi ylimääräinen, tarpeeton isku vasten kasvoja. Tuntui groteskilta allekirjoittaa pyyntö keskeyttää jo keskeytynyt. Keskeyttää nyt jotain, jonka jatkumista olisi toivonut enemmän kuin mitään maailmassa.

Ihan helvetin turha laki.

Seuraavalla viikolla pääsinkin osastolle ottamaan pillereitä, tilanteeseen, josta tää kirjoitus alkoi. Rutiinitoimenpide, jossa, kuten jo kuvattu, mun kohdalla vain sattui käymään huono tuuri. 

Keskenmeno on yksi rankimmista asioista, mitä oon tähän mennessä kokenut elämässä - ja mä olen sentään viettänyt viisi vuotta sairaalassa anoreksian takia, kärsinyt nenämahaletkut ja suljetulla osastolla vietetyt joulut. Niissä tilanteissa mä kuitenkin koin, että voin tehdä jotain oman oloni eteen. Suostua syömään se seuraava päivällinen, olla jumppaamatta huoneessa, estää itseä oksentamasta vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.

Tässä mä en voinut. Luonto ei anna muuta mahdollisuutta, kuin surra yhden epäonnistuneen, vielä alkamattomankin elämän päättymistä. Surra täyttymättömiä toiveita ja unelmia. Surra oman kehon pettämistä. Se keho vain tekee asioita ilman aivojen käskyjä. Hylkii alkion, vuotaa, parantuu.

Eniten satutti se, kun tunsin olevani asian kanssa niin yksin. Tiedän, että keskenmenot ovat käsittämättömän yleisiä. Silti niistä ei puhu kukaan. Onko se joku salaliitto, sanomaton sääntö, että näistä asioista ei sovi kertoa? Jos työpaikalla myöntää saaneensa keskenmenon, myöntää samalla tavoitelleensa vanhemmuutta. Sama kuin huutaisi työnantajalle, että tässä muuten ollaan sit jäämässä kohta vuodeksi pois, kunhan nyt saadaan uudestaan pulla uuniin. Lähimmille ystäville ja perheelle saattaa kertoa, siis niille, joille alunperinkin kertoi siitä plussasta. Niille, joille oli ajatellut jakaa ilouutiset vasta "turvallisten" kolmen kuukauden jälkeen, ei välttämättä tule tilaisuutta kertoa raskauden keskeytymisestä missään vaiheessa. Mitä sitä kertoa, kun ei ole enää mitään lasta, ei ole mitään mistä kertoa (??)

Mä olen aina sisäistänyt, että ei lapsia tehdä vaan niitä saadaan (hello anoreksia ja vuosikausien menkattomuus), ja tiennyt todennäköisyydet keskenmenoon. Todetuista raskauksista 10-15 %, kaikista raskauksista jopa puolet.

Silti toivoin, että olisin kuullut tästä joltain ihan oikeita kokemuksia. Että joku olisi kertonut nyt-kävi-näin-ja-ihan-perseestähän-se-oli-mutta-kyllä-näistä-selviää. Että joku olisi uskaltanut kertoa mulle ennen mun omaa kokemusta, että tällaista ihan oikeasti tapahtuu, että kaikkien niiden onnellisten vauvauutisten takana saattaa piillä useitakin kipeitä kokemuksia.

...

Tuntuisi tekopyhältä ajatella näin, ja olla tekemättä jotain asian eteen, edes jotain pientä ja näennäisen olematonta. Siksi kirjoitin tämän. 

Hei, olen Essi, sain keskenmenon.