Projekteista, motivaatiosta, elämästä

Tapasin tällä viikolla kahvilassa neljä uutta ihmistä. Tarkoitus oli käynnistellä koko kevään jatkuvaa, aivan äärettömän mielenkiintoista projektia (josta kirjoittaisin niin mielelläni vähän enemmänkin, mutta just nyt en a) ehdi b) jaksa c) tiedä kenelle; tätä tuskin lukee kukaan) ja noin kolmen vartin suunnittelun jälkeen oltiin saatu homma hyvin aluille ja sovittua seuraavista tapaamisista. Porukka alkoi hajaantua omille teilleen, kuka töihin, kuka takaisin koululle iltaluennoille. Mulla, kerrankin, ei ollut mikään kiire minnekään, joten jäin vielä istuskelemaan yhden tyypin kanssa pöydän äärelle. Haettiin lisää kahvia ja juteltiin koulusta, töistä, kiireestä, stressistä, mutta ennen kaikkea motivaatiosta ja intohimosta. Tämä jätkä oli paitsi täysipäiväinen opiskelija myös start up-yrittäjä, jolla oli kaksi IT-alan firmaa pystyssä, Microsoft liikekumppanina ja kalenteri täynnä sovittuja liiketapaamisia (ja note; ikää 22 vuotta!). Tyyppi puhui nopeasti, silmät loistaen ja käsillään jatkuvasti viuhtoen. Innostus ja draivi suorastaan hohti.  

Kaikkea tätä kuunnellessa alkoi itseäkin hengästyttää. Miten sä ehdit, miten sä jaksat? sain kysyttyä.
"En mä tiedä, enkä mä aina ehtisikään. Kai mä olen vain hullu, pakkohan tässä on olla jotain päässä vialla", tyyppi nauroi. "Mutta mä haluan tätä."

Niin. Jostain kumman syystä menin aika sanattomaksi, mutta sanat jäi kumisemaan päähän.

Mä haluan tätä.

"Mitä sä teet?" se kysyi multa seuraavaksi.
Naurahdin vaivaantuneesti. "Siis en mä tiedä, mä erikoistun viestintään ja mainontaan..."
"Niin mut mitä sä haluat tehdä? Mistä sä nautit?"
Olin hetken ihan vain hiljaa.
"No tuota... mun ei itse asiassa ikinä pitänyt opiskella liiketaloutta. Mut erikoistun nyt viestintään, koska se on se, mitä olisin halunnut opiskella ihan pääaineena yliopistossa. Mä tykkään kirjoittaa."
Tyyppi hymähti ja katsoi mua suoraan silmiin. "Sit sun pitää kirjoittaa."

Mun koko viime syksy meni tiukasti koulun ja töiden kimpussa. Pyöritin meidän viestintätoimiston projekteja, kirjoitin opinnäytetyön laajuisia raportteja, järjestin lanseeraustapahtumaa ja toimin projektijohtajana koko hoidolle. Koulun päälle tein kuitenkin osa-aikaisesti duunia Alepassa. Jos mulla oli aamulla koulua, olin iltavuorossa puoleen yöhön asti, jos koulua oli illalla, olin jo kuudelta aamulla aloittanut duunissa.

Oon paininut lukemattomia tunteja, päiviä ja öitä näiden suuntautumisopintojen kanssa. Mainonta ja viestintä tuntuu kyllä juuri siltä, mitä olin kaivannutkin. Viime syksynä musta tuntui ensimmäistä kertaa koulussa siltä, että siellä olemiselle on jokin syykin. Tämän kevään lukujärjestyksessä on entistäkin enemmän syventymistä siihen - graafisen suunnittelun ja visuaalisen viestinnän kurssi, luovaa kirjoittamista, nettisivujen koodaamista, video-editoimista ja yrityksen sisäistä ja ulkoista viestintää... Välillä mietin, että onko tää tosiaan vielä se sama tutkinto, johon suoritin (tai siis itkin ja suoritin) kirjanpidon, verotuksen ja rahoituksen osia aikoinaan? Kaikki tämä on niin mielenkiintoista, uutta, erilaista - ja silti, niin hiton raskasta.

Kaiken tämän keskellä oon liikkunut vähemmän ja itkenyt enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Oon käynyt pitkiä, ei-yhtään-mihinkään-johtavia keskusteluja Pedron kanssa siitä, kuinka mun pitäisi tehdä enemmän asioita, joista nautin. Määhän teen koko ajan, joka päivä, oon hokenut. Mä opiskelen ja haluan oppia ja olla mukana tässä. 

Ja niinhän mä haluankin. Mutta mä lisäksi haluaisin itkeä vähän vähemmän, tavata useammin muitakin ihmisiä, käydä vähän usemmin lenkillä ja olla parempi (tai edes pikkuisen siedettävämpi) tyttöystävänä, siskona ja ihan minuna itsenä. Vaikka oon halunnut olla kuuntelematta Pedroa, se saattaa olla osittain oikeassa. Mä olen tehnyt asioita, joita haluan tehdä, mutta en koska mä nautin niistä. Mä rakastan tätä alaa jota opiskelen, mutta en ole tehnyt mitään ihan vain itseäni varten.





"Joo. Mä luulen, että mun pitää."

Ja tässä mä kirjoitan. 
Kukaan ei anna mulle tästä arvosanaa, kukaan ei maksa mulle tästä tuntikorvausta tai projektipalkkiota, eikä kukaan vaadi mua saamaan tätä valmiiksi tiettyyn deadlineen mennessä.
Koska mä nautin tästä. 
Ja hitto se tekeekin siitä tärkeää.

Lupaan, en kenellekään muulle kuin itselleni, etten hautaa tätä harrastusta. Ja lupaan, että aloitan jälleen säännöllisen juoksemisen. Kirjoittamista terveelle mielelle, terve mieli terveelle keholle.